Edellisessä kirjoituksessa pohdiskelin valmentajan roolia virheen tai epäonnistumisen jälkeen. Kuten yleensäkin nämä asiat on yhdistettävissä helposti myös muihin yhteiskuntamme yhteisöihin tai sosiaalisiin kontakteihin. Nyt pohdiskelen keinoja kuinka epäonnistumisen jälkeen olisi paras ajatella itse virheen tekijänä.
Minulle tulee mieleen kolme tärkeää asiaa jotka tulisi huomioida. Ensinnäkin virheen tekeminen tulisi nähdä jatkuvan oppimisen ja kehittymisen luonnollisena jatkumona. Epäonnistuminen valmistaa meitä seuraavaan suoritukseen.
Toiseksi asia joka on totuus kaikessa mitä teemme, keskity tähän hetkeen. Se mitä tapahtui, on mennyt ja se mikä on tulossa, tulee ilman murehtimistakin. Elä siis hetkessä ja keskitä energiasi siihen.
Kolmanneksi pohtisin, kumpi on pahempaa tulevaisuutta ajatellen. Pelätä epäonnistumista vai kohdata virhe aina silloin tällöin ja siirtyä eteenpäin. Otan esimerkin tähän. Mielemme muodostavat meille esteitä joita ei oikeasti tulevaisuudessa ole edes olemassa. Saatamme siis pelätä tuhlattua maalipaikkaa, jollaista ei kertaakaan enää tule vastaan. Olemme jännittyneitä ja menetämme energiaa. Ja vaikka sen tyyppinen maalipaikka tulisikin vastaan olisi tärkeää kohdata se rentona ja varmana, ilman ennakkoajatuksia.
Kuten yksi sherpa oli todennut jollekin Mount Everestille kiipeävälle ryhmälle. Mielen tiikeri on vaarallisempi kuin oikea tiikeri!
