Lammaspaimen:
Rosoinen tarina hyvinvoinnista

Alkusoitto

Kylmä aamu

Kylmä aamu. Tietäjät ja lammaspaimen nuotion äärellä. Kolme tyyppiä, olevinaan tietäjiä, jokaisella omat murheensa.

Pavlik, iso kaveri, istuu kuin kallionjärkäle ja tuijottaa tuleen kuin siitä löytyisi joku syvempi totuus. Hänen vahvat piirteensä heijastuvat liekeissä ja siellä näkyy kipu ja väsymys. Urheiluvedonlyönti on vienyt häneltä enemmän kuin hän haluaisi myöntää, mutta keho on aina ollut hänen pakopaikkansa. Kun hän puhuu, ääni on matala ja karhea.

Kamau, hiljainen nainen, hengittää rauhassa ja kuuntelee metsän hiljaista kohinaa. Hänellä on aina sama ilme, kuin koko maailma menisi ohi ja silti hän olisi keskellä kaikkea. Puhelin polttelee taskussa, mutta hän yrittää vastustaa kiusausta. Hän on viisas ja herkkä, mielen syövereissä sukeltelija, joka etsii rauhaa sisimmästään.

Landon, levoton ja sosiaalinen, ei malta pysyä paikoillaan. Hän naukkailee pullostaan, puhuu kaikille ja yrittää etsiä jotain, mitä ei koskaan löydä. Alkoholi on sekä ystävä että vihollinen. Hänen huumorintajunsa on terävä, ja hän heittää mielellään naljailua kavereilleen.

John, lammaspaimen, saapuu taljoineen ja katsoo porukkaa. Hänellä on jäntevä olemus ja elämää nähneet kasvot, mutta niissä on myös rauha. Hän sytyttää savukkeen ja vetää pari henkosta. “No niin, näyttää siltä, että tässä ollaan porukalla”, hän toteaa hymyillen.

Kaikki tuijottavat häntä, kuin hänellä olisi vastaus heidän kysymyksiinsä. “Teillä jokaisella on omat taakat”, John sanoo lopulta. “Paheitamme emme voi paeta, mutta voimme oppia elämään niiden kanssa. Tässä me vain olemme. Kipinä kipinältä, henki hengeltä. Joko löydämme rauhan tässä hetkessä tai jäämme aina etsimään.”

Pavlik hymähtää. “Helppo sanoa, John. Mutta jotkut meistä kantavat vähän enemmän kuin toiset.” Hän vilkaisee Landonia, joka on kaatamassa uutta ryyppyä.

Landon naurahtaa. “Katso vaan itseäsi, iso mies. Ei ne lihakset kaikkea kanna. Ja jos kantaisivat, et ehkä olisi aina niin pahalla tuulella.”

Kamau hymyilee itsekseen. “Te kaksi olette kuin vanha aviopari. Ehkä me tarvitsisimme vähän rauhaa tähän aamuun.”

Pääosissa

Pavlik

Pavlik on iso mies – tumma, lihaksikas kuin härkä. Voima on hänen juttunsa, eikä sitä voi olla huomaamatta. Hän ei kiertele sanoissaan, ei näe siinä mitään järkeä vaan on suora ja tulinen. Hänen paheensa on urheiluvedonlyönti; hän ei voi vastustaa jännitystä, vaikka tietääkin sen vievän mukanaan. Välillä hän kiroaa itseään häviöiden jälkeen, mutta sitten hän vetää lenkkarit jalkaan tai painaa salille, hikoilee turhautumisensa pois. Pavlik kamppailee jatkuvasti hallinnan ja himon välillä.

Landon

Landon on vähän pyöreä, mutta kantaa itsensä kuin tanssija. Vaaleat hiukset, vikkelä mieli ja vielä vikkelämmät jalat. Hän on sosiaalinen perhonen, ei malta pysyä paikoillaan – valoisa, optimistinen, ehkä vähän rauhaton. Alkoholi on hänen paheensa, se auttaa rentoutumaan, mutta joskus se vie liian pitkälle. Hän tietää tämän, harmittelee sitä välillä ääneen. Landon tarvitsee seuraa, jonkun jonka kanssa jakaa ajatuksensa, varsinkin niinä hiljaisina öinä, kun seinät kaatuvat päälle.

Kamau

Kamau on viehättävä, hiljainen nainen. Hänen katseessaan on syvyyttä, joka pysäyttää. Mieli on hänen valtakuntansa, terävä kuin veitsi – rauhallinen, harkitseva, ehkä vähän etäinen. Hän ei pidä melusta, löytää rauhan hiljaisuudesta. Mutta puhelin vetää häntä puoleensa kuin magneetti. Sosiaalinen media, loputon virta toisten elämiä, joihin hän vertaa itseään. Hän tietää sen olevan turhaa, mutta silti sormi skrollaa. Kamau yrittää päästä irti, hengittää syvään, puhua itselleen järkeä. Hän taistelee löytääkseen tasapainon päänsä sisällä.

John

John liikkuu kuin kissa – rento mutta valppaana kuin saalistaja. Hänellä on se ajaton komeus, joka ei himmene vuosienkaan myötä. Hänessä on jotain selittämätöntä – ehkä tapa, jolla hän kantaa itsensä, kuin tietäisi enemmän kuin antaa ymmärtää. John on sekoitus kaikkea: keho, mieli, ihmissuhteet, ympäristö. Tasapainoinen, mutta kaukana tylsästä. Hän sytyttää savukkeen silloin tällöin, vetää henkoset ilman suurempaa numeroa. Se on osa häntä, ei sen kummempaa. Hän ei saarnaa, mutta kun hän puhuu, muut kuuntelevat.

Muistoja

Kamau seisoi vuoren huipulla, sulki silmänsä ja hengitti sisäänsä rauhaa, jota oli etsinyt koko elämänsä. Hän tunsi tuulen kasvoillaan ja antoi ajatustensa virrata vapaasti. Puhelin taskussa tuntui painavalta, mutta hän tiesi, että sen maailmassa oli vain hälyä. “Ehkä pitäisi heittää koko kapistus rotkoon”, hän mutisi.

“Siinäpä idea”, Pavlik sanoi ilmestyessään hänen viereensä. “Mutta sitten et voisi tarkistaa, kuinka paljon parempia kaikki muut ovat sinua.”

Kamau naurahti. “Oot se sinäkin yksi sanaseppo. Ehkä me voisimme oppia elämään ilman vertailua.”

Landon

Landon oli aina halunnut ihmisten seuraan. Markkinapäivät, torin vilinä, äidin leipomon lämpö – se oli hänen maailmansa. Alkoholi oli alkanut hiipiä mukaan kuvioon, ensin satunnaisena nautintona, sitten pakopaikkana. “Ei kai muutama lasillinen pahaa tee”, hän puolusteli itseään, vaikka tiesi totuuden.

“Sinä ja sun lasillisesi”, John tokaisi. “Ehkä voisit joskus kohdata maailman selvin päin.”

“Ja sinä ja sun savukkeesi”, Landon vastasi. “Ollaan molemmat yhtä hyviä esimerkkejä.”

Pavlik

Pavlik syntyi vahvaksi. Kylä tiesi, että hän pystyi kantamaan painavimmat kuormat. Urheiluvedonlyönti oli hänen paheensa; jokainen häviö tuntui kehossa asti. Hän yritti peittää pettymyksensä, mutta se näkyi jännittyneinä lihaksina ja lyhyinä vastauksina.

“Menikö taas pieleen?” Kamau kysyi varovasti.

“Ei kuulu sulle”, Pavlik murahti, mutta pehmensi sitten ilmettään. “Anteeksi. Tiedän, että minun pitäisi lopettaa, mutta se on vaikeaa.”

“Ehkä lenkki auttaisi”, Kamau ehdotti. “Pääsisit purkamaan paineita.”

Pavlik nyökkäsi. “Ehkä olet oikeassa.”

John 

John oli tasapainossa itsensä kanssa, omaa tietään kulkeva lammaspaimen. Savuke silloin tällöin oli hänen paheensa, jonka hän hyväksyi osaksi itseään. Hän pyrki eroon tavastaan, mutta ei tehnyt siitä numeroa. Hän tarkkaili muita lempeästi, tarjoten neuvoja silloin kun sitä pyydettiin.

“Oletko koskaan ajatellut, että me kaikki voisimme oppia toisiltamme?” John kysyi.

“Sinä se aina jaksat filosofoida”, Landon naljaili.

“Ehkä siksi, että joku meistä tarvitsee sitä”, John vastasi hymyillen.

Kipinöitä ja yö

He raahautuivat kohti nuotiota – Pavlik edellä, jykevä kuin vuori, Kamau hiljaisena hänen perässään ja Landon takana, pullo kädessään. Yö oli kylmä, ja tähtitaivas levittäytyi heidän ylleen kuin loputon peitto.

“Olisi pitänyt ottaa paksumpi takki”, Landon valitti.

“Tai vähemmän juotavaa”, Kamau vastasi. “Alkoholi ei lämmitä pitkään.”

“Kiitos tiedosta, neiti viisaus”, Landon tuhahti.

Pavlik pysähtyi ja kääntyi heidän puoleensa. “Voitteko olla hetken riitelemättä? Tämä matka on tarpeeksi pitkä ilman teidän kinasteluanne.”

“Katso kuka puhuu”, Landon mutisi. “Olet itse kuin kävelevä ukkospilvi.”

“Sanotaan niin, että te kaksi ette juuri levitä aurinkoista tunnelmaa”, Kamau huomautti.

He saapuivat nuotion ääreen ja istuutuivat. Hetken aikaa he olivat hiljaa, kuunnellen tulen rätinää ja metsän ääniä.

Sitten John ilmestyi pimeydestä, savuke suupielessään. “No mutta, täälläkö te piileskelette?”

“Emme me piilossa ole”, Pavlik vastasi. “Yritämme vain saada hetken rauhaa.”

“Rauhaa vai hiljaisuutta?” John kysyi ja istuutui heidän viereensä. “Joskus ne eivät ole sama asia.”

“Ja sinäkö sen tiedät?” Landon kysyi skeptisesti.

“Ehkä tiedänkin”, John sanoi hymyillen. “Olenhan minäkin ollut nuori ja tyhmä.”

Luonnon rytmi

John katseli nuotion liekkejä. “Tiedättekö, miksi lammaspaimenet ovat rauhallisia?”

“Koska he eivät tee mitään muuta kuin vahtivat lampaita?” Landon ehdotti.

“Ehkä siksi, että he oppivat elämään luonnon rytmissä”, Kamau pohti.

“Juuri niin”, John nyökkäsi. “Me emme pakota mitään tapahtumaan. Päivä tulee, yö saapuu, ja me sopeudumme siihen. Kun oppii kuuntelemaan ympäristöään ja itseään, löytää tasapainon.”

“Helppo sanoa”, Pavlik mutisi. “Mutta entä kun keho pettää? Kun mieli ei anna rauhaa?”

“Silloin pitää antaa itselleen aikaa”, John vastasi. “Et voi juosta pakoon itseäsi. Kun hyväksyt itsesi paheinesi päivinesi, vasta sitten voit alkaa tehdä muutosta.”

Kamau hengitti syvään. “Mutta entä jos pelkää, että ei riitä sellaisena kuin on?”

“Me kaikki pelkäämme sitä joskus”, John sanoi lempeästi. “Mutta uskallus kohdata itsensä on ensimmäinen askel.”

Yhteistyön alku

Aamu sarasti, ja he heräsivät nuotion hiilloksen ääreltä. John oli jo hereillä, valmistamassa teetä. “Hyvää huomenta, unikeot”, hän tervehti.

“Liian aikaisin”, Landon mutisi hieroen silmiään.

“Tai liian myöhään”, Kamau vastasi. “Ehkä meidän pitäisi alkaa ottaa mallia Johnista.”

“En minä mikään esikuva ole”, John naurahti. “Mutta ehkä voisimme tänään tehdä jotain yhdessä. Mitä sanotte?”

“Mitä sinulla on mielessä?” Pavlik kysyi epäluuloisesti.

“Ajattelin, että voisimme auttaa kyläläisiä peltotöissä. Pieni fyysinen työ voisi tehdä hyvää.”

“Sinä ja sun ideasi”, Landon huokaisi. “Mutta miksei. Ei minulla muutakaan ole.”

He lähtivät yhdessä kohti kylää. Matkalla he juttelivat kevyesti, jopa nauroivat. Pavlik kertoi tarinoita nuoruudestaan, Kamau jakoi ajatuksiaan maailmasta, ja Landon heitti väliin sarkastisia kommentteja, jotka saivat muut hymyilemään.

“Ehkä tässä porukassa onkin jotain”, Kamau totesi.

“Ehkä me voimme oppia toisiltamme”, Pavlik myönsi.

“Tai ainakin sietää toisemme”, Landon lisäsi virnistäen.

John katsoi heitä tyytyväisenä. “Siinä se on. Yhdessä olemme enemmän kuin osiensa summa.”

Päivä hiipui hiljaa, kun he saapuivat kylän reunalle.

Auringon viimeiset säteet nuolivat taivaanrantaa, maalaten sen oranssiksi ja purppuraksi. Kylä levittäytyi heidän eteensä kuin vanha, unohdettu postikortti. Puiset talot seisoivat rinnakkain kuin vanhat juopot baaritiskillä, savupiipuista nouseva savu kiemurteli taivaalle kuin hukkaan menneet unelmat. Lintujen iltalaulu kaikui ilmassa, ja jostain kaukaa kuului lehmien ammuntaa – muistutus siitä, että elämä jatkaa kulkuaan, välittämättä heidän matkastaan.

John astui eteenpäin, kylän tuttuus kietoutui hänen ympärilleen kuin kulunut takki. Hän hymähti nähdessään lasten juoksevan poluilla, leikkien kuin huomista ei olisi. Kyläläiset nyökkäsivät heille, jotkut pysähtyivät vaihtamaan pari sanaa Johnin kanssa. Kaikki näytti pysähtyneen ajassa.

Kamau pysähtyi, sulki silmänsä ja hengitti syvään. Hän tunsi maan jalkojensa alla, tuulen joka toi mukanaan metsän ja niityn tuoksut. “Tämä paikka hengittää rauhaa”, hän kuiskasi. “Mutta miksi täällä tuntuu siltä, että kaikki on paremmin? Mikä tekee tästä paikasta niin helvetin erityisen?”

Pavlik katseli ympärilleen, silmät kaventuneina. Talot oli kyhätty kasaan lähekkäin, mutta jokaisessa pihassa oli omat kummallisuutensa: villiintyneet kukkapenkit, kivipolut jotka johtivat ei minnekään, puiset koristeet jotka kertoivat tarinoita, joita kukaan ei enää muistanut. “Nämä ihmiset elävät yhtä ympäristönsä kanssa”, hän totesi karheasti. “Heidän kotinsa ovat jatkeita heistä itsestään. Voiko ihminen oikeasti elää näin, olematta täysi hullu?”

Landon ei pysynyt paikoillaan. Hänen silmänsä vilkkuivat kuin lapsella karkkikaupassa. “Tämä paikka on kuin tarina, joka odottaa kertojaa”, hän sanoi. Hän astui muutaman askeleen ja huomasi vanhan miehen istumassa lahonneella penkillä, piippu roikkuen suupielessä. Miehen silmät olivat kuin kaksi syvää kaivoa, täynnä salaisuuksia.

“Tervetuloa”, mies sanoi käheällä äänellä, jossa oli kuitenkin lämpöä. “Näytätte siltä, että olette nähneet maailmaa.”

John nyökkäsi. “Ystäväni etsivät vastauksia”, hän sanoi. “Ajattelin, että täältä he voisivat löytää jotain – nähdä, miten elämä toimii, kun keho, mieli, ihmissuhteet ja ympäristö ovat tasapainossa.”

Mies hymähti. “Olette tulleet oikeaan paikkaan. Täällä hyvinvointi ei ole pelkkä sana, se on tapa selviytyä tästä hullusta maailmasta. Me kaikki teemme töitä; jos et tee, et syö. Mutta mikä on työ ilman iloa? Pelkkää orjuutta.”

He astuivat syvemmälle kylään, hiljaisuus seurasi heitä kuin varjo. Ilta-aurinko maalasi heidän kasvonsa kultaisella valolla, ja tuuli toi mukanaan puutarhojen tuoksun – laventelia, timjamia, minttua.

Mies viittasi heitä istumaan rapistuneelle penkille talonsa edustalla. “Istukaa alas, levähtäkää”, hän sanoi. “Kohta aloitamme illallisen valmistelut. Täällä jokainen hetki on jaettu, jokainen teko osa suurempaa tarinaa. Emme piittaa turhista säännöistä, kunhan emme satuta toisiamme. Elämä on liian lyhyt siihen.”

Miehen lapset ja lapsenlapset alkoivat kantaa ulos vanhoja, naarmuuntuneita pöytiä. Naapurit tulivat avuksi, ilmassa oli puheensorinaa ja naurua, jota ei voinut teeskennellä. Naiset kantoivat koreja täynnä tuoretta leipää, marjoja ja yrttejä, miehet nostivat raskaita penkkejä paikoilleen, liikkeissään vuosien rutiini.

Pavlik katseli kylän miehiä työssään. Lihakset liikkuivat kuin osa suurta koneistoa, kasvot vakavina mutta levollisina. “He tekevät töitä kuin se olisi osa heitä”, hän sanoi Johnille. “He eivät näytä pakottavan mitään, kaikki sujuu kuin itsestään. Miksi me emme pysty siihen?”

Kamau istui hiljaa, seuraten lasten touhuja. Hän näki, kuinka pienimmätkin saivat tehtävänsä – pöytäliinojen asettelua, keveimpien astioiden kantamista. Lasten silmissä loisti ilo, joka tuntui kaukaiselta muistilta. “He antavat lapsille merkityksen”, Kamau sanoi. “Meidän maailmassamme lapset hukkuvat ruutuihin ja turhuuteen. Miksi me olemme unohtaneet tämän?”

Landon kuunteli ihmisten keskusteluja, hymyillen kuin idiootti. “Heidän sanansa ovat kuin musiikkia, sellaista jota en ole kuullut pitkään aikaan”, hän sanoi. “Tämä on elämää, ei mitään teatteria. Ehkä me voisimme oppia jotain tästä, jos vain viitsisimme.”

Pavlik nyökkäsi. “Tässä paikassa keho, mieli, ihmissuhteet ja ympäristö ovat yhtä. He eivät taistele vastaan, he elävät. He eivät juokse turhien asioiden perässä. Ehkä siinä on jotain järkeä.”

John kääntyi katsomaan häntä. “Mutta kuinka moni paikka elää näin?” hän kysyi. “Meillä päin maksetaan ihmisille, etteivät he tekisi mitään. Ja sitten ihmetellään, miksi kaikki on päin helvettiä. Olemme kieltämässä kaiken, mikä voisi tuoda iloa, koska joku aina loukkaantuu.”

Kamau lisäsi: “Yritämme hallita kaikkea säännöillä ja rajoituksilla, emme anna mielelle tilaa hengittää. Täällä he antavat asioiden olla, eivätkä näytä kärsivän siitä.”

“Ja ihmissuhteet – ne eivät ole velvollisuuksia, vaan osa elämää”, Landon sanoi. “He ovat läsnä toisilleen, eivätkä vain näön vuoksi. Miksi me olemme unohtaneet sen?”

John huokaisi. “Emme mekään salli kaikkea, mikä satuttaa meitä tai muita. Mutta ehkä olemme menneet liian pitkälle. Ehkä meidän pitäisi ottaa oppia tästä paikasta.”

Juuri silloin miehen vanhin poika kääntyi heidän puoleensa, hymyillen kulmikkaasti. “Tulkaahan auttamaan”, hän huikkasi. “Työ ei odota, ja illallinen maistuu paremmalta, kun on itse nähnyt vaivaa sen eteen.”

Tietäjät nousivat ylös, katsoivat toisiaan ja liittyivät joukkoon.

Tunteiden voima

Aamu oli karun kylmä, mutta Johnin verannalta se näytti pehmeältä. Tietäjät istuivat siellä mukit käsissään, osa väsyneinä, osa hiljaa odottaen päivän kulkua. Landon nojasi kaiteeseen silmäluomet raskaana, savuke kädessä hitaasti palamassa. Toinen käsi roikkui tyhjänä, koko olemus kuin eilisen jäänteitä. 

Kamau vilkuili puhelintaan ja skrollasi väsyneenä somea, silmät puoliummessa, toivoen ehkä jotain elonmerkkiä muualta kuin omasta mielestään. 

Pavlik puolestaan ei näyttänyt löytävän rauhaa – hänen hermostonsa oli ylivirittynyt, sillä eilisillan laukkakisat vielä pyörivät hänen päässään, ja jalat kävivät levottomina, kuin ne olisivat valmiina starttiviivalle.

John, joka oli vanha ja terävä kuin veitsi, katseli heitä. Hän tunsi tämän porukan oikut ja aavisti, mitä oli tulossa. Hän rykäisi ja vilkaisi Landonin savuketta, jonka savu kiemurteli kohti aamutaivasta kuin laiska ajatus. “Ei tarvitse ihmetellä, miksi tuntuu siltä kuin koko kylä olisi vähän hajallaan, kun täällä istuu kolme miestä, joilla on mieli yhtä levällään kuin tämä savupilvi.”

Pavlik tuhahti ja naurahti kuivasti. “Kai tässä nyt voi välillä vähän murehtia ja miettiä, ei kaikki voi olla sirkushuveja.” Hän viskasi käden ilmaan kuin merkiksi, ettei välittänyt Johnin sanoista.

“Voi voi,” John vastasi karkeasti. “Mutta ymmärtäkää, ettei täällä kenelläkään ole varaa olla sellainen myrskyn merkki. Sillä negatiivinen fiilis leviää. Se on kuin haju, joka tarttuu – ja huonot tuulet hajoittaa kaiken, ellei sitä torju. Täällä sitä sanotaan tunnetartunnaksi, koska se leviää kuin tauti. Kukaan ei kaipaa sitä kiertämään kylään. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan?”

Kamau vilkaisi häntä kulmien alta, pitäen edelleen katseen puoliksi somessa, puoliksi Johnissa. “No mitä sitä sitten pitäisi tehdä?” hän murahti hiljaa. “Ihmiset ovat välillä vähän hajalla, kaikki eivät voi olla vain hiljaa.”

John hymähti ja otti syvän hörpyn teestään, vilkaisten Landonin savukkeeseen, joka oli jo palamassa loppuun. “Tiedänhän minä, ettei kaikki aina ole mallillaan,” hän sanoi. “Mutta kun minä huomasin nuorempana, että mielessäni kiehuu liikaa ja se alkaa hajottaa kaikkea ympärillä, aloin pitämään taukoa. Käänsin ajatukset sellaiseen suuntaan, joka ei tuo pelkkää tuhoa. Ei siinä ole kyse siitä, että ei saisi olla synkkää – mutta tiedän ainakin, etten ala vuodattaa kaikkea muille. Jos ajatukseni on saastaa, pidän sen itselläni. Jos siinä on jotain hyvää, jaan sen. Kutsutaan sitä aikuistumiseksi.”

Landon, joka ei ollut täysin hereillä mutta höristeli korviaan, naurahti kuivasti. “Ja miltähän tämä vaikuttaa, jos elää vaan kääntämällä tunteet toiseen suuntaan? Ei se kuulosta aidolta.”

“Täyttä roskaa,” Pavlik tokaisi, jalat yhä levottomina. “Kuka tässä maailmassa voi muka vetää pelkkää hymynaamaa?”

John naurahti niin, että hänen kuppiinsa läikähti teetä. “Kuule, ei tässä mistään hymynaamasta puhuta. Kyse on siitä, että jos sulla on mieli rikki, älä tartuta sitä muihin kuin pakon edessä. Ei kukaan tahdo olla se tyyppi, jonka fiilis repii koko kylän alas. Täällä opitaan kohtaamaan asiat, muttei levitetä omaa myrkkyä ympäriinsä. Mario,” hän jatkoi nyökäten kylän suuntaan, “oli ennen pahin tapaus. Joka päivä uusi synkkä pilvi kulkemassa edellä. Lopulta tajusi, ettei sillä tavalla pysy porukka kasassa.”

Mario, joka oli heistä jo jonkin matkan päässä ja kuuli nimensä, heilautti kättään ja palasi takaisin. Hän oli siistinyt olemuksensa, mutta rehellisyys paistoi hänen kasvoiltaan kuin uurteet vanhasta tiestä. “Joo, minä olin pahimmasta päästä,” hän sanoi rennosti. “Enkä ajatellut koskaan että sillä olisi väliä, mitä mä tuon mukanani. Kunnes eräänä päivänä huomasin, että kukaan ei halunnut enää olla seurassani. Silloin taisi tulla totuuden hetki.”

Landonin katse kirkastui hetkeksi, ja hän kysyi kuivalla äänellä, “No mitäs sitten teit, Mario?”

Mario katsoi takaisin suoraan Landonin silmiin ja hymyili, mutta hänen hymynsä ei ollut tekopirteä. “Aloin tarkkailemaan, mitä jätän muille. Jos jotain hyvää, jaoin sen – jos ei, en. Positiivinen fiilis on vähän niin kuin kunnon annos, jota ei saa käyttää väärin. Se tekee keholle hyvää. Kun aloin miettimään, että omat synkät fiilikseni taitaakin sairastuttaa muista, päätin antaa niille toisen suunnan. Ei se tee musta hurskasta – se vaan tekee musta inhimillisen.”

Pavlik ja Kamau vilkaisivat toisiaan. Kamau mutisi hiljaa, “Kuka tahansa voi saada tartunnan, mutta kuka tahansa voi myös valita, mitä tartuttaa. Ehkä siinä onkin pointti.”

John nyökkäsi. “Aivan niin. Elämä ei ole ruusuilla tanssimista, mutta ei tarvitse pilata koko kylää, jos voi pitää oman päänsä. Tässä porukassa riittää, että jokainen tekee oman osansa. Positiivisuus ei ole naiiviutta – se on harkintaa, joka antaa meille kaikille paremman päivän.”