Alkusoitto
Kylmä aamu
Kylmä aamu. Tietäjät ja lammaspaimen nuotion äärellä. Kolme tyyppiä, olevinaan tietäjiä, jokaisella omat murheensa.
Pavlik, iso kaveri, istuu kuin kallionjärkäle ja tuijottaa tuleen kuin siitä löytyisi joku syvempi totuus. Hänen vahvat piirteensä heijastuvat liekeissä ja siellä näkyy kipu ja väsymys. Urheiluvedonlyönti on vienyt häneltä enemmän kuin hän haluaisi myöntää, mutta keho on aina ollut hänen pakopaikkansa. Kun hän puhuu, ääni on matala ja karhea.
Kamau, hiljainen nainen, hengittää rauhassa ja kuuntelee metsän hiljaista kohinaa. Hänellä on aina sama ilme, kuin koko maailma menisi ohi ja silti hän olisi keskellä kaikkea. Puhelin polttelee taskussa, mutta hän yrittää vastustaa kiusausta. Hän on viisas ja herkkä, mielen syövereissä sukeltelija, joka etsii rauhaa sisimmästään.
Landon, levoton ja sosiaalinen, ei malta pysyä paikoillaan. Hän naukkailee pullostaan, puhuu kaikille ja yrittää etsiä jotain, mitä ei koskaan löydä. Alkoholi on sekä ystävä että vihollinen. Hänen huumorintajunsa on terävä, ja hän heittää mielellään naljailua kavereilleen.
John, lammaspaimen, saapuu taljoineen ja katsoo porukkaa. Hänellä on jäntevä olemus ja elämää nähneet kasvot, mutta niissä on myös rauha. Hän sytyttää savukkeen ja vetää pari henkosta. “No niin, näyttää siltä, että tässä ollaan porukalla”, hän toteaa hymyillen.
Kaikki tuijottavat häntä, kuin hänellä olisi vastaus heidän kysymyksiinsä. “Teillä jokaisella on omat taakat”, John sanoo lopulta. “Paheitamme emme voi paeta, mutta voimme oppia elämään niiden kanssa. Tässä me vain olemme. Kipinä kipinältä, henki hengeltä. Joko löydämme rauhan tässä hetkessä tai jäämme aina etsimään.”
Pavlik hymähtää. “Helppo sanoa, John. Mutta jotkut meistä kantavat vähän enemmän kuin toiset.” Hän vilkaisee Landonia, joka on kaatamassa uutta ryyppyä.
Landon naurahtaa. “Katso vaan itseäsi, iso mies. Ei ne lihakset kaikkea kanna. Ja jos kantaisivat, et ehkä olisi aina niin pahalla tuulella.”
Kamau hymyilee itsekseen. “Te kaksi olette kuin vanha aviopari. Ehkä me tarvitsisimme vähän rauhaa tähän aamuun.”
Pääosissa
Pavlik
Pavlik on iso mies – tumma, lihaksikas kuin härkä. Voima on hänen juttunsa, eikä sitä voi olla huomaamatta. Hän ei kiertele sanoissaan, ei näe siinä mitään järkeä vaan on suora ja tulinen. Hänen paheensa on urheiluvedonlyönti; hän ei voi vastustaa jännitystä, vaikka tietääkin sen vievän mukanaan. Välillä hän kiroaa itseään häviöiden jälkeen, mutta sitten hän vetää lenkkarit jalkaan tai painaa salille, hikoilee turhautumisensa pois. Pavlik kamppailee jatkuvasti hallinnan ja himon välillä.
Landon
Landon on vähän pyöreä, mutta kantaa itsensä kuin tanssija. Vaaleat hiukset, vikkelä mieli ja vielä vikkelämmät jalat. Hän on sosiaalinen perhonen, ei malta pysyä paikoillaan – valoisa, optimistinen, ehkä vähän rauhaton. Alkoholi on hänen paheensa, se auttaa rentoutumaan, mutta joskus se vie liian pitkälle. Hän tietää tämän, harmittelee sitä välillä ääneen. Landon tarvitsee seuraa, jonkun jonka kanssa jakaa ajatuksensa, varsinkin niinä hiljaisina öinä, kun seinät kaatuvat päälle.
Kamau
Kamau on viehättävä, hiljainen nainen. Hänen katseessaan on syvyyttä, joka pysäyttää. Mieli on hänen valtakuntansa, terävä kuin veitsi – rauhallinen, harkitseva, ehkä vähän etäinen. Hän ei pidä melusta, löytää rauhan hiljaisuudesta. Mutta puhelin vetää häntä puoleensa kuin magneetti. Sosiaalinen media, loputon virta toisten elämiä, joihin hän vertaa itseään. Hän tietää sen olevan turhaa, mutta silti sormi skrollaa. Kamau yrittää päästä irti, hengittää syvään, puhua itselleen järkeä. Hän taistelee löytääkseen tasapainon päänsä sisällä.
John
John liikkuu kuin kissa – rento mutta valppaana kuin saalistaja. Hänellä on se ajaton komeus, joka ei himmene vuosienkaan myötä. Hänessä on jotain selittämätöntä – ehkä tapa, jolla hän kantaa itsensä, kuin tietäisi enemmän kuin antaa ymmärtää. John on sekoitus kaikkea: keho, mieli, ihmissuhteet, ympäristö. Tasapainoinen, mutta kaukana tylsästä. Hän sytyttää savukkeen silloin tällöin, vetää henkoset ilman suurempaa numeroa. Se on osa häntä, ei sen kummempaa. Hän ei saarnaa, mutta kun hän puhuu, muut kuuntelevat.
Muistoja
Kamau seisoi vuoren huipulla, sulki silmänsä ja hengitti sisäänsä rauhaa, jota oli etsinyt koko elämänsä. Hän tunsi tuulen kasvoillaan ja antoi ajatustensa virrata vapaasti. Puhelin taskussa tuntui painavalta, mutta hän tiesi, että sen maailmassa oli vain hälyä. “Ehkä pitäisi heittää koko kapistus rotkoon”, hän mutisi.
“Siinäpä idea”, Pavlik sanoi ilmestyessään hänen viereensä. “Mutta sitten et voisi tarkistaa, kuinka paljon parempia kaikki muut ovat sinua.”
Kamau naurahti. “Oot se sinäkin yksi sanaseppo. Ehkä me voisimme oppia elämään ilman vertailua.”
Landon
Landon oli aina halunnut ihmisten seuraan. Markkinapäivät, torin vilinä, äidin leipomon lämpö – se oli hänen maailmansa. Alkoholi oli alkanut hiipiä mukaan kuvioon, ensin satunnaisena nautintona, sitten pakopaikkana. “Ei kai muutama lasillinen pahaa tee”, hän puolusteli itseään, vaikka tiesi totuuden.
“Sinä ja sun lasillisesi”, John tokaisi. “Ehkä voisit joskus kohdata maailman selvin päin.”
“Ja sinä ja sun savukkeesi”, Landon vastasi. “Ollaan molemmat yhtä hyviä esimerkkejä.”
Pavlik
Pavlik syntyi vahvaksi. Kylä tiesi, että hän pystyi kantamaan painavimmat kuormat. Urheiluvedonlyönti oli hänen paheensa; jokainen häviö tuntui kehossa asti. Hän yritti peittää pettymyksensä, mutta se näkyi jännittyneinä lihaksina ja lyhyinä vastauksina.
“Menikö taas pieleen?” Kamau kysyi varovasti.
“Ei kuulu sulle”, Pavlik murahti, mutta pehmensi sitten ilmettään. “Anteeksi. Tiedän, että minun pitäisi lopettaa, mutta se on vaikeaa.”
“Ehkä lenkki auttaisi”, Kamau ehdotti. “Pääsisit purkamaan paineita.”
Pavlik nyökkäsi. “Ehkä olet oikeassa.”
John
John oli tasapainossa itsensä kanssa, omaa tietään kulkeva lammaspaimen. Savuke silloin tällöin oli hänen paheensa, jonka hän hyväksyi osaksi itseään. Hän pyrki eroon tavastaan, mutta ei tehnyt siitä numeroa. Hän tarkkaili muita lempeästi, tarjoten neuvoja silloin kun sitä pyydettiin.
“Oletko koskaan ajatellut, että me kaikki voisimme oppia toisiltamme?” John kysyi.
“Sinä se aina jaksat filosofoida”, Landon naljaili.
“Ehkä siksi, että joku meistä tarvitsee sitä”, John vastasi hymyillen.
Kipinöitä ja yö
He raahautuivat kohti nuotiota – Pavlik edellä, jykevä kuin vuori, Kamau hiljaisena hänen perässään ja Landon takana, pullo kädessään. Yö oli kylmä, ja tähtitaivas levittäytyi heidän ylleen kuin loputon peitto.
“Olisi pitänyt ottaa paksumpi takki”, Landon valitti.
“Tai vähemmän juotavaa”, Kamau vastasi. “Alkoholi ei lämmitä pitkään.”
“Kiitos tiedosta, neiti viisaus”, Landon tuhahti.
Pavlik pysähtyi ja kääntyi heidän puoleensa. “Voitteko olla hetken riitelemättä? Tämä matka on tarpeeksi pitkä ilman teidän kinasteluanne.”
“Katso kuka puhuu”, Landon mutisi. “Olet itse kuin kävelevä ukkospilvi.”
“Sanotaan niin, että te kaksi ette juuri levitä aurinkoista tunnelmaa”, Kamau huomautti.
He saapuivat nuotion ääreen ja istuutuivat. Hetken aikaa he olivat hiljaa, kuunnellen tulen rätinää ja metsän ääniä.
Sitten John ilmestyi pimeydestä, savuke suupielessään. “No mutta, täälläkö te piileskelette?”
“Emme me piilossa ole”, Pavlik vastasi. “Yritämme vain saada hetken rauhaa.”
“Rauhaa vai hiljaisuutta?” John kysyi ja istuutui heidän viereensä. “Joskus ne eivät ole sama asia.”
“Ja sinäkö sen tiedät?” Landon kysyi skeptisesti.
“Ehkä tiedänkin”, John sanoi hymyillen. “Olenhan minäkin ollut nuori ja tyhmä.”
Luonnon rytmi
John katseli nuotion liekkejä. “Tiedättekö, miksi lammaspaimenet ovat rauhallisia?”
“Koska he eivät tee mitään muuta kuin vahtivat lampaita?” Landon ehdotti.
“Ehkä siksi, että he oppivat elämään luonnon rytmissä”, Kamau pohti.
“Juuri niin”, John nyökkäsi. “Me emme pakota mitään tapahtumaan. Päivä tulee, yö saapuu, ja me sopeudumme siihen. Kun oppii kuuntelemaan ympäristöään ja itseään, löytää tasapainon.”
“Helppo sanoa”, Pavlik mutisi. “Mutta entä kun keho pettää? Kun mieli ei anna rauhaa?”
“Silloin pitää antaa itselleen aikaa”, John vastasi. “Et voi juosta pakoon itseäsi. Kun hyväksyt itsesi paheinesi päivinesi, vasta sitten voit alkaa tehdä muutosta.”
Kamau hengitti syvään. “Mutta entä jos pelkää, että ei riitä sellaisena kuin on?”
“Me kaikki pelkäämme sitä joskus”, John sanoi lempeästi. “Mutta uskallus kohdata itsensä on ensimmäinen askel.”
Yhteistyön alku
Aamu sarasti, ja he heräsivät nuotion hiilloksen ääreltä. John oli jo hereillä, valmistamassa teetä. “Hyvää huomenta, unikeot”, hän tervehti.
“Liian aikaisin”, Landon mutisi hieroen silmiään.
“Tai liian myöhään”, Kamau vastasi. “Ehkä meidän pitäisi alkaa ottaa mallia Johnista.”
“En minä mikään esikuva ole”, John naurahti. “Mutta ehkä voisimme tänään tehdä jotain yhdessä. Mitä sanotte?”
“Mitä sinulla on mielessä?” Pavlik kysyi epäluuloisesti.
“Ajattelin, että voisimme auttaa kyläläisiä peltotöissä. Pieni fyysinen työ voisi tehdä hyvää.”
“Sinä ja sun ideasi”, Landon huokaisi. “Mutta miksei. Ei minulla muutakaan ole.”
He lähtivät yhdessä kohti kylää. Matkalla he juttelivat kevyesti, jopa nauroivat. Pavlik kertoi tarinoita nuoruudestaan, Kamau jakoi ajatuksiaan maailmasta, ja Landon heitti väliin sarkastisia kommentteja, jotka saivat muut hymyilemään.
“Ehkä tässä porukassa onkin jotain”, Kamau totesi.
“Ehkä me voimme oppia toisiltamme”, Pavlik myönsi.
“Tai ainakin sietää toisemme”, Landon lisäsi virnistäen.
John katsoi heitä tyytyväisenä. “Siinä se on. Yhdessä olemme enemmän kuin osiensa summa.”