Tietäjien matka oli ollut pitkä, mutta heidän askeleensa eivät hidastuneet, kun nuotion kajo alkoi pilkottaa horisontissa. Matkan aikana keskustelut olivat pysyneet kevyinä, mutta kun tähden kirkas loiste valaisi heidän kulkemaa, olematonta polkua, keskustelu syveni kuin huomaamatta.
”Voiko se todella olla niin yksinkertaista?” Landon kysyi, katse tiukasti Pavlikissa, joka käveli hänen edellään. ”Olen aina ihaillut sinua, Pavlik. Sinä olet vahvin meistä, fyysisesti ja ajoittain myös henkisesti. Miten pidät itsesi niin keskittyneenä, kun minä en tunnu koskaan löytävän rauhaa omasta mielestäni?”
Pavlik katsahti taakseen, hänen jykevät kasvonsa jäivät osittain varjoihin, mutta niissä oli nyt pehmeyttä, jota Landon ei ollut useinkaan nähnyt. ”Keskittyminen ei synny itsestään,” Pavlik aloitti. ”Se on yhtä paljon kurinalaisuutta kuin se on antautumista. Minulle voima ei ole vain lihaksia, vaan se on mielen voimaa. Se vaatii sen, että tiedän rajani ja kuuntelen kehoni merkkejä. Se on, Landon, kykyä pysyä paikallaan, vaikka maailma ympärillä liikkuisi hurjaa vauhtia.”
Landon nyökkäsi hitaasti, hänen katseensa harhaili taas ympäristöön. ”Minä… minä kaipaan juuri sitä. Että voisin pysähtyä. Mutta entä jos se, mitä pysähtyminen tuo, pelottaa?”
Kamau, joka oli kävellyt hiljaisena heidän takanaan, kohotti katseensa. Hänen äänensä oli pehmeä, mutta kantoi mukanaan syvyyttä ja voimaa. ”Pysähtyminen ei aina ole helppoa, Landon,” Kamau sanoi. ”Mutta se on ainoa tapa, jolla voimme todella löytää itsemme. Mielen hiljaisuus antaa tilaa löytää se, mitä me todella olemme. Sinun vahvuutesi on siinä, että osaat nähdä maailmaa sellaisena kuin se on, kaikessa sen kauneudessa ja monimutkaisuudessa. Mutta joskus meidän on nähtävä myös sisäinen maailmamme, vaikka se olisikin pelottavaa.”
Landon pysähtyi hetkeksi miettimään Kamaun sanoja, mutta hänen levoton luonteensa pakotti hänet jatkamaan keskustelua. ”Mutta Kamau, sinä näytät aina olevan niin rauhallinen. Mikään ei tunnu järkyttävän sinua. Kuinka teet sen?”
Kamau hymyili vienosti kaunista mutta kovin luonnollista hymyään. ”Rauha ei tule siitä, ettei mitään tapahtuisi. Se tulee siitä, että hyväksyn sen, mikä tapahtuu. Olen oppinut, että maailma on täynnä liikettä ja ääntä, mutta jos sisällämme on rauha, voimme kohdata mitä tahansa. Se ei tarkoita, että en pelkäisi tai tuntisi epävarmuutta. Mutta olen antanut itselleni luvan olla haavoittuvainen ja hyväksyä sen, että en voi hallita kaikkea. Kun hyväksyin tulevaisuuden epävarmuuden ja katkaisin kahleet menneisiin tapahtumiin, tunsin eläväni ensimmäistä kertaa aidon onnellisena”
Pavlik nyökkäsi hyväksyvästi. ”Siinä on totuus, Kamau. Minä pidän kehostani huolta, mutta olen oppinut, että mielen ja kehon välillä on yhteys, jota ei voi sivuuttaa. Jos mieli on myrskyisä, keho seuraa perässä. Minun voimani ei synny siis lihaksista, vaan siitä, että hallitsen mieltäni samalla tavoin kuin kehoani. Jos haluat voimaa, tyyneyttä tai rauhaisaa mieltä, Landon, niin se löytyy sisältä. Etkä voi pakottaa sitä ulos, sinun täytyy pysähtyä ja löytää se itsestäsi.”
Landon pysähtyi hetkeksi ajatuksiinsa. ”Se kuulostaa niin yksinkertaiselta teidän molempien suusta, mutta minun on vaikea nähdä sitä niin. Minulle elämä on jatkuvaa liikettä, ihmisiä, tarinoita…”
”Ja juuri siinä on sinun vahvuutesi,” Kamau keskeytti lempeästi. ”Sinä näet ihmiset, Landon. Sinä osaat yhdistää heitä toisiinsa ja näet heidän vahvuutensa, joskus ennen kuin he näkevät ne itse. Sinä rakennat siltoja ihmisten välille, ja se on lahja, jota me kaikki tarvitsemme.”
Pavlik nyökkäsi ja lisäsi: ”Älä aliarvioi itseäsi, Landon. Me tarvitsemme sinua tässä ryhmässä yhtä paljon kuin sinä tarvitset meitä. Voimasi on erilainen kuin meidän, mutta ilman sitä me emme olisi yhtä voimakkaita ja olisimme jääneet monta kertaa matkan varrelle.”
Landon hymyili, hänen siniset silmänsä hehkuivat hieman kirkkaammin. ”Ehkä te olette oikeassa. Ehkä minun on vain opittava yhdistämään oma energiani teidän rauhaanne ja voimaanne.”
Kamau nyökkäsi hiljaa. ”Olemme kaikki osa tätä samaa matkaa. Ja jokaisella meistä on oma roolinsa sen kulkemisessa.”
Kun he lähestyivät nuotiota, kipinöiden tanssiessa pimeässä yössä, heidän välillään vallitsi syvempi ymmärrys. Jokainen heistä kantoi omaa taakkaansa ja vahvuuttaan, mutta yhdessä he muodostivat ryhmän, jossa jokainen täydensi toistaan. Yhdessä heidän matkansa sai merkityksen. Nuotion äärelle asettauduttuaan tuon kirkkaan tähden alla he tunsivat, että heitä odotti vielä suurempia oivalluksia.
