Lumi peitti kylän alleen ja loi ympäristön kauniiksi taideteokseksi – kuin jokainen hiutale olisi aseteltu viestittämään joulun sanomaa: rauhaa, kiitollisuutta, anteeksiantoa ja yhdessäoloa. Ikkunoista loisti lämpimiä valoja, ja John, Pavlik, Kamau ja Landon reippailivat läpi tämän taideteoksen kohti kylän yhteistä joulujuhlaa. Ilmassa tuoksui havu ja vastaleivottu leipä, sillä kylän asukkaat olivat kokoontuneet yhteen laulamaan, nauramaan ja juhlimaan.
Pavlik hörppäsi höyryävää glögiä ja hymyili leveästi. ”Tässä on jotain kodikasta, mutta kaipaan silti hieman enemmän potkua – ehkä chiliä,” hän virnisti. Kamau nauroi ja ehdotti: ”Ehkä ensi vuonna. Nyt keskitytään joulun taikaan – ilman että sinä alat laulamaan joululauluja epävireessä.”
Elias, kylän vanhin, katseli hymyillen ystävysten vitsailua ja tarjosi arvoituksen. ”Jos haluat ymmärtää ihmistä, katso kuinka hän hoitaa puutarhaansa.”
Pavlik vastasi pilke silmäkulmassa: ”Elias, minun puutarhani on talvisin lumen alla. Mitä se kertoo minusta?”
Elias kohotti kulmakarvojaan: ”Että sinun kannattaa miettiä, mitä kylvät keväällä.”
Kamau kuunteli Clarasta säteilevää naurua. Mystinen nainen ei jäänyt vaille huomiota, sillä hän kulki pöytien välillä kuin leijuva varjo, ja hänen filosofiset huomionsa saivat jopa Landonin pysähtymään. Clara loi katseen heihin ja sanoi: ”Tiedättekö, että jokainen meistä kantaa mukanaan tarinaa, jota emme ole vielä uskaltaneet kertoa? Ehkä tämä joulu on juuri sitä varten, että se tarina tulee kerrotuksi.”
Ajatus sai niin Kamaun kuin Landoninkin mietteliääksi. Molemmat pohtivat hiljaa, mikä voisi olla heidän tarinansa. Clara jatkoi äänellä, joka oli kuin tuulenhenkäys toisesta maailmasta: ”Tarinanne tulevat mieleenne illalla,” hän sanoi, aivan kuin olisi lukenut molempien mietteet suoraan heidän ajatuksistaan.
Noah, hiljainen puutarhuri, istui yksin nurkassa, kuten aina ennenkin. Hänen ei tarvinnut olla keskipisteenä eikä koko ajan äänessä, sillä hänen läsnäolonsa tuntui täyttävän koko huoneen myös nurkasta käsin. Hän ojensi Pavlikille kynttilän ja sanoi yksinkertaisesti: ”Valo löytää tiensä sinne, missä sitä tarvitaan.”
Kun juhlat päättyivät, nelikko käveli takaisin Johnin kotiin tähtitaivaan valaistessa jokaista askelta. Ilmassa oli vielä juhlan lämpöä, mutta nyt heidän keskustelunsa muuttui hiljaisemmaksi, ja jokainen heistä tähysti, katsellaan kohti taivasta. Tähtien kirkkaus tuntui käsinkosketeltavalta, kuin niitä olisi voinut kurottaa ja koskettaa.
Pavlik rikkoi hiljaisuuden. ”Ajattelen usein lapsuuden kotiani. Muistan sen kuin eilisen, kuinka rakas äitini opetti minua koristelemaan joulukuusta. Hän sanoi, että kuusen latvatähden asettaminen on se hetki, jolloin muistamme, että olemme osa jotakin suurempaa.”
Kamau nyökkäsi. ”Minun isovanhempani kertoivat tarinoita jouluyön rauhasta. He sanoivat, että hiljaisuus on lahja, jonka vain harvat osaavat avata.”
Landon naurahti, mutta hänen äänessään oli jotain muuta kuin kepeyttä. ”Minä ajattelen veljiäni. Me teimme kaikkemme tuhotaksemme äitimme joulukoristeet ja nipistelimme jouluherkkuja ennen kuin juhla edes alkoi. Ne olivat niitä hetkiä, jolloin tiesin, että me kuuluimme yhteen, ja juuri siksi äitimme nauroi lämpimästi kepposillemme.”
John pysähtyi hetkeksi katsomaan tähtiä. ”Minä kirjoitan joka joulu kirjeen. Aloitin sen kirjoittamisen pienenä, sillä en tuntenut vanhempiani. Aluksi kirjoitin heille, mutta nyt en ole kirjoittanut heille enää kymmeniin vuosiin. Ajan myötä siitä tuli kirje kaikille, jotka ovat kadottaneet yhteyden johonkin – itseensä, toisiinsa, tähän maailmaan. Se on tapa muistuttaa itseäni siitä, että meillä kaikilla on mahdollisuus antaa jotakin toisillemme.”
Kotona John sytytti kynttilät ja toi esiin paperia ja kyniä. “Kirjoitetaan yhdessä. Ei väliä, kenelle tai mitä – mutta kirjoitetaan. Kirjoitettu sana kestää, ja joskus se löytää tiensä takaisin meihin itseemme.”
Pavlikin kirje:
Äiti,
Kiitos siitä, että opetit minut tekemään työtä ja antamaan itsestäni. Kaikki, mitä olen saavuttanut, on lähtenyt niistä hetkistä, kun katsoit minua ja sanoit: ‘Sinä pystyt siihen.’ muistan, kuinka puhalsit polveeni, kun siihen sattui, ja miten odotit ruoan valmiina, kun tulin harjoituksista kylmänä ja väsyneenä. Silitit päätäni, kun en saanut unta, ja kerroit, että kaikki järjestyy. Tiedän, etten aina osaa sanoa sitä ääneen, mutta kiitos, äiti. Olet ollut minulle se tähti, joka johdattaa oikeaan suuntaan. En koskaan unohda sitä.Kamaun kirje:
Rakkaat isovanhemmat,
Kaipaan teitä joka päivä. Kiitos siitä, että opetitte minulle hiljaisuuden arvon – että se ei ole tyhjyyttä, vaan paikka, jossa kaikki tärkeä syntyy. Opetitte minulle myös sen, ettei viha kanna pitkälle. ‘Viha syö omaa sydäntäsi, ei toisen,’ sanoitte aina, ja nuo sanat ovat jääneet elämään minussa. Muistan, kuinka vaelsimme yhdessä metsässä ja kerroitte minulle tarinoita luonnosta, elämästä ja rakkaudesta. Jokainen niistä oli siemen, joka nyt kantaa hedelmää. Toivon, että näette minut sieltä jostain ja tiedätte, miten paljon teidän sananne ovat muovanneet minua. Kiitos, että olitte minun juureni.Landonin kirje:
Veljilleni,
Te vietitte aina piparkakkuni ja pilkkasitte joulupaitojani. Mutta tiedättekö mitä? Kaikesta pelleilystä ja metelistä huolimatta – tai ehkä juuri siksi – rakastan teitä syvästi. Joka kerta, kun ajattelen yhteisiä kepposiamme ja nauruamme, tunnen kuuluvani johonkin suureen, johonkin, mitä ei voi koskaan rikkoa. Olkaa siellä, kun tulen takaisin. Lupaan tuoda piparkakkuja ja hymyn, jota ette saa sammumaan. Te olette minun kotini, vaikka maailma veisi minne tahansa.Johnin kirje:
Rakkaat vanhempani,
En tiedä, keitä te olette tai miksi jätitte minut tänne. Mutta tiedän tämän: ilman teitä en olisi tässä. En olisi oppinut rakastamaan, antamaan anteeksi tai uskomaan itseeni. Ehkä teillä oli syy. Ehkä ette voineet jäädä. Mutta haluan teidän tietävän, että rakastan teitä silti. Tänä jouluna kirjoitan teille: kiitos, että toitte minut tähän maailmaan. Vaikka emme koskaan kohdanneet, sydämeni kantaa teitä mukanaan. Tämä valo, jonka sytytän kynttilän muodossa, on teidän – sillä teidän valonne toi minut tänne.
John nosti kynttilänsä, ja Pavlik, Kamau ja Landon tekivät samoin. He eivät puhuneet, mutta heidän katseensa kertoivat enemmän kuin sanat. Tähdet taivaalla tuntuivat loistavan hieman kirkkaammin, ja jokaisen silmäkulmassa kimalsi arvokas timantti – kyynel, joka syntyi rakkaudesta ja lämmöstä.
Kenelle sinä kirjoittaisit kirjeen, ja mistä olisit hänelle kiitollinen?
