Ilta hiipi vuorten ylle kuin väsynyt kulkuri. Nelikko – John, Pavlik, Kamau ja Landon – istuivat nuotion äärellä, ja savu nousi ilmaan laiskasti kuin ei se itsekään tietäisi, minne oli menossa. John vilkaisi liekkeihin, otti pitkän henkäyksen ja sanoi:
“Kuinka usein mietimme, mihin oikeasti keskitymme? Elämä on kuin tämä nuotio: ei väliä, miten paljon puuta metsässä makaa, jos et viitsi nostaa niitä liekkeihin. Kaikki on vain kylmää massaa, jos sitä ei käytetä.”
Pavlik, harteikas voimanpesä, raapi niskaansa. “Minulle tuli tämä mieleen kerran, kun valmentaja katsoi, miten nostelin tankoja. Olin nuori, tyhmä ja kunnianhimoinen. Yritin lyödä ennätyksiä jokaisessa treenissä. Kun en onnistunut, valitin valmentajalle.
Hän tuijotti minua kuin olisin ehdottanut puita istutettavaksi autiomaahan. Sanoi: ”Luuleeko lihaksesi tietävän, paljonko tanko painaa? Sinun täytyy ymmärtää, että tavoite ei ole se numero, vaan se, mitä sillä numerolla rakennetaan. Hän oli oikeassa. Ei ne tangot eikä niiden painot. Se, mitä ne tekevät juoksulleni – siinä oli pointti.”
Kamau nojasi eteenpäin, hänen ilmeensä oli kuin vanhalla kellosepällä. “Se on vähän kuin yrittäisi soittaa viulua huoneessa, jossa viisi eri radiota soittaa eri kappaleita. Jokainen sävel voi olla hyvä, mutta et pysty keskittymään yhteenkään. Lopulta kaikki on vain melua. Pitää kysyä itseltään: mitä haluan kuulla? Mikä tässä kaikessa on minun ääneni?”
Hän kohotti katseensa Johniin. “Ehkä tarvitsen jonkun, joka voi auttaa minua sulkemaan ne muut radiot. Jonkun, joka sanoo, mihin minun kannattaa keskittyä. Sellaisen kuin sinä, John.”
John hymähti ja puhalsi savua kuin se olisi ollut vastaus.
Landon, porukan vilkkain ja sosiaalisin, nojasi taaksepäin ja virnisti. “Minä mietin usein, miksi yritän miellyttää kaikkia. Se on kuin yrittäisi kastella koko peltoa yhdellä ämpärillä. Lopulta ei kukaan saa tarpeeksi – en varsinkaan minä itse. Ehkä siksi olen yksin. Koska en keskity itseeni.”
Tuli rätisi, ja hetken hiljaisuus laskeutui heidän ylleen kuin liian iso takki.
Pavlik rikkoi sen. “Siskoni lapset harrastavat joukkuelajeja. Mutta kaikki, mitä ne tekevät, on istua busseissa. Koko elämä on pelkkiä kilometrejä. Se on kuin kaataisi bensaa auton tankkiin, mutta ei koskaan ajaisi mihinkään. Missä on leikki? Missä on ilo?”
Kamau murahti hyväksyvästi. “Kaverini kertoi, miten lasten harrastuksista on tullut näytelmä jonka esittäjät ovat lapsia vaikka kässäri on aikuisille tehty. Kulut nousevat, eikä kukaan enää nauti. Kaikki haluavat vain olla mukana jossain, vaikka eivät tiedä miksi.”
“Ja ilo katoaa,” Landon lisäsi. “Se, mikä ennen oli tanssia, on nyt vain poissaoloilmoituksia, aikatauluja ja huonosti nukuttuja öitä.”
John nousi ylös, venytteli ja katsoi pimeyteen. “Tämä kaikki… se on vain toistoa, jos me emme pysähdy ja päätä tehdä toisin. Kuvitelkaa, että ensi vuonna keskitymme siihen, mikä merkitsee. Rakennamme ympäristön, joka tukee meitä. Pidämme itsestämme huolta. Teemme vähemmän, mutta paremmin. Se riittää.”
Pavlik kohotti mukinsa. “Tehdään niin. Olen niin kyllästynyt jatkuvaan alusta aloittamiseen, että voisin heittää kaikki nämä projektit nuotioon.”
Landon virnisti. “Ja kun fokus pysyy, ehkä saan pidettyä ne helvetin viherkasvit hengissä.”
John nauroi, ja se nauru jäi ilmaan heidän ympärilleen. “Tiedät, ettei se tule tapahtumaan, mutta hyvä tavoite se on.”
He nostivat mukinsa yhdessä, ja nuotio jatkoi hiljaista tanssiaan.
