“Kuinka usein pysähdymme miettimään, mitä oikeasti haluamme? Elämä on kuin tämä tuli: se ei pala, ellei sitä ruokita oikealla puulla. Väärä puu savuttaa liikaa, ja liian pieni puu ei pidä liekkiä hengissä.”
Anna, joka istui Pavlikin vieressä, nyökkäsi kevyesti. Hän piti kätensä siististi sylissään, eikä yksikään hiuskiehkura ollut väärässä paikassa. “Mutta eikö suurin ongelma ole se, että emme aina tiedä, mikä on oikea puu?” hän sanoi, äänensä yhtä hallittu kuin hänen olemuksensa.
Pavlik, joka tunsi olonsa levottomaksi Annan hillityssä läsnäolossa, otti puheenvuoron saadakseen ajatuksensa pois siitä, miten kauniisti valo osui Annan kasvoille. “Muistan kerran, kun valmentaja näki treenini. Sanoin, etten ollut tyytyväinen, koska en nostanut tarpeeksi kiloja. Hän sanoi: Luuleeko kehosi tietävän, paljonko painoa on tangossa? Sinun täytyy muistaa, miksi nostelet painoja.´Se muutti kaiken. Kyse ei ole määrästä, vaan tarkoituksesta.”
Anna kallisti päätään ja katsoi häntä pitkään. “Valmentajasi oli viisas. Mutta kuinka helppoa oli ottaa hänen sanansa vastaan?”
Pavlik naurahti hermostuneesti. “Ei kovin. Mutta opin kantapään kautta, kuten aina.”
Sofia, joka istui hieman syrjässä ja pyöritteli mustikkamehukuppiaan, puuttui keskusteluun. “No, Pavlik, ainakaan sinä et yritä miellyttää kaikkia. Minä vietin viime viikon auttamalla ystävääni, vaikka tiedän, ettei hän olisi tehnyt samaa minun hyväkseni. Sitä se on, kun pelkää sanoa ei.” Hän katsoi Pavlikia terävästi ja lisäsi kevyellä flirttisävyllä: “Sinun ei varmaan tarvitse pelätä, että sanoisin ei myöskään sinulle.”
Pavlik kurtisti kulmiaan, hänen suunsa vääntyi hieman. “En tiedä, mitä siihen sanoa, Sofia. Mutta jos kehystät tuon mehukuppisi puulla, jonka olen itse sahannut, ehkä ymmärrämme toisiamme paremmin.”
Kamau katsoi tätä sanailua hymyillen ja käänsi sitten katseensa Johniin. “Minä mietin aina, mihin keskityn, mutta onko sillä väliä, jos maailma ympärillä ei tue sitä? Michael sanoi minulle kerran, että elämä on vain asioiden tekemistä, askel kerrallaan. Se kuulostaa yksinkertaiselta, mutta minä kaipaan jotain syvempää. Tiedätkö, John, sitä tunnetta, kun astut huoneeseen ja tiedät, että kaikki on kohdallaan?”
John nyökkäsi. “Ehkä Michael koska on puuseppä, näkee maailman vakaana ja selkeänä, mutta sinä haluat rytmiä ja resonanssia. Molemmat ovat oikeita, mutta kysymys on siitä, mikä on sinulle tärkeää.”
Landon, joka oli tuijottanut tuleen koko ajan, avasi vihdoin suunsa. “Minä ajattelen Helenaa,” hän sanoi hiljaa. “Hän on niin kiinni omassa maailmassaan, ettei minulla ole aavistustakaan, miten murtaa se. Mutta ehkä se onkin se, mikä hänessä viehättää – ettei hän odota minulta mitään. Ehkä minä en ole valmis, koska en tiedä, mitä odotan itseltäni.”
Anna katsoi Landonia ja hymyili hieman. “Jos et ole valmis, ei se tarkoita, ettet voisi aloittaa. Helena saattaa odottaa, että sinä uskallat.”
Hiljaisuus laskeutui heidän ylleen, mutta se ei ollut raskas. Tuli rätisi, ja taivaan viimeiset valot katosivat. John nousi ylös ja katsoi ympärilleen.
”Kuvitelkaa, että ensi vuonna keskitymme vain yhteen asiaan: rakkauteen. Luomme ympäristön, joka tukee sitä, ja päätämme, mikä meille on tärkeää – keho, mieli, suhteet, kaikki tukee rakkautta ja hyvinvointia.”
Pavlik nosti mukinsa. “Olen mukana. Olen kyllästynyt aloittamaan alusta joka vuosi.”
Sofia kohotti myös mukinsa, mutta katsoi Pavlikia suoraan silmiin. “Ja minä ehkä opin keskittymään,” ja kuin ikkunanraosta tullut viima olisi muodostanut Sofian suuhun vielä sanon jota kukaan kuuli, ”sinuun.”
Anna hymyili heille. “Ehkä rakkaus ja hyvinvointi on yksinkertaisempaa kuin luulemme. Ehkä se on vain sitä, että alamme tehdä oikeita asioita niin itselle kuin toisille. Tietäen miksi toimimme niin.”
Landon nyökkäsi ja kuiskasi: “Ehkä minä kysyn Helenalta, miksi hän hymyilee niin valloittavan salaperäisesti. Jos hän vastaa, tiedän jo enemmän.”
Nuotion lämpö hyväili heitä, ja Johnin ääni jäi leijumaan ilmaan:
“Keskittykää siihen, mikä on olennaista. Se riittää.”
