Ilta oli kirkas, ja järven pinta kimalsi kuin halpa rihkama markkinoilla. Pavlik istui rannalla, selkä suorana kuin liikennemerkki, joka varoittaa putoavista kivistä. Hänen olemuksensa oli kuin uhkaus: älä tule lähelle, ellei sinulla ole jotain todistettavaa. Kehon jäntevät lihakset kertoivat maailmalle, että tämä mies kantaa painoa, jota ei jaeta kevyesti.
Kamau nojasi kiviseen runkoon, yrittäen löytää mukavuutta paikassa, jossa sitä ei ollut. Landon venytteli kuin kissa, joka oli unohtanut, miksi se edes venyttelee. John istui hieman syrjemmällä, savuke sormissaan, katsellen tätä outoa nelikkoa, joka häiritsi muuten rauhallisen järven tasapainoa.
“Sinun pitäisi rentoutua,” John sanoi, savu leijui hänen sanojensa mukana kuin epämääräinen lupaus. Äänessä oli sama sävy kuin myyjällä, joka tyrkyttää sinulle jotain, mitä et tiennyt tarvitsevasi.
Pavlik kohautti olkiaan. “Minä rentoudun treenaamalla. Juoksemalla. Puskemalla rajojani. En pysähtymällä ja istumalla kuten joku vanha ukko, joka odottaa pääsyä huoltoasemalle.”
John hymähti ja otti pitkän vedon savukkeestaan. Hän puhalsi savun ulos kuin olisi lähettänyt maailmalle ironisen kiitoksen. “Ja kuinka se toimii sinulle? Oletko onnellinen?”
Pavlikin katse kääntyi järven pintaan. Valon heijastukset näyttivät hänestä ylimielisiltä. Hän ei vastannut heti, mutta hänen kulmansa kiristyivät kuin mies, joka ei aio antaa periksi kysymykselle, jonka vastaus oli liian ilmeinen.
“Keho on sinulle temppeli,” John jatkoi, ääni yhtä aikaa vakavana ja piikikkäänä, “mutta oletko koskaan miettinyt, miksi se joskus tuntuu vankilalta? Pieni komero, jossa säilytät itseäsi ja estät muita pääsemästä lähelle?”
Pavlik vilkaisi häntä, ja hänen ilmeessään oli ilkivallan pilkahdus. “Vankilalta? Ei, John, minulle keho on sota. Taistelutanner, jossa minä päätän, kuka voittaa.”
“Endorfiinit,” John sanoi, kuin olisi paljastanut vanhan salaisuuden. “Ne ovat kehosi palkinto, kun ylität rajasi. Jokainen juoksu, jokainen treeni, jokainen hemmetin kieltäytyminen suklaasta. Ne saavat sinut uskomaan, että olet voittamaton. Mutta todellisuudessa – ne ovat vain pieniä karkkeja, jotka aivosi heittävät sinulle, kun olet niiden orja.”
Pavlik kiristi leukansa ja kääntyi katsomaan Johnia. “Kukahan tässä oikeastaan on orja?” hän vastasi hiljaa, mutta äänessä oli painoa.
“Endorfiinit ovat hyviä,” John jatkoi, täysin välittämättä Pavlikin vastauksesta. “Mutta ne eivät kerro koko tarinaa. Ne ovat kuin halpa huijaus: hyvä olo nyt, mutta jäljelle jää vain tyhjyys.”
Kamau nojasi taaksepäin ja hymähti kuivasti. “Endorfiinit eivät ole minun ongelmani. Minun pääni on sekavampi kuin suojatien jälkeen parkkeerattu skootteri.”
“Serotoniini,” John sanoi, vilkaisten Kamauta. “Se on sinun juttusi. Serotoniini ei huuda, se ei anna sinulle ilotulituksia. Se vain istuu hiljaa ja kertoo sinulle, että kaikki on hyvin – jos vain pysyt poissa somesta ja lakkaat vertaamasta itseäsi ihmisiin, joita et tunne.”
Kamau nauroi, mutta siinä ei ollut iloa. “Helppo sinun sanoa. Somessa kaikki näyttää helpolta. Tuntuu, että minä olen ainoa, jolla kaikki hajoaa käsiin.”
“Yksinkertaista kusetusta,” John vastasi. “Kävele. Hengitä. Katso ympärillesi. Mikään ei ole niin todellista kuin tämä – ilman näyttöjä, ilman vertailua.”
Landon katseli pulloaan – se ei ollut ensimmäinen, eikä varmaan viimeinenkään. Hän naurahti katkerasti. “Minä tiedän, mistä puhut. Mutta joskus yhteydet ovat pinnallisia, ja silti parempia kuin olla yksin.”
“Oksitosiini,” John sanoi hiljaa. “Se on liima, joka pitää meidät kiinni toisissamme. Mutta se vaatii rohkeutta. Et voi odottaa täydellisyyttä muilta, jos et ole valmis hyväksymään itseäsi keskeneräisenä.”
Landon hymyili vaisusti ja asetti pullonsa maahan. “Sinä se osaat, John. Mitä sinä itse piilotat?”
John hymyili, mutta siinä ei ollut lämpöä. “Minä piilotan kaiken näkyvillä,” hän vastasi. “Se, että en yritä olla täydellinen, on minun vapauteni.”
Aurinko painui horisonttiin, ja ilma muuttui viileäksi. Järvi heijasti heidän varjonsa, mutta jokainen oli liian syvällä ajatuksissaan kiinnittääkseen siihen huomiota.
“Dopamiini,” John sanoi lopulta, ääni hiljaisena mutta painokkaana. “Me kaikki jahtaamme sitä. Se ajaa meitä eteenpäin, mutta se ei ole ongelma. Ongelma on, kun emme ymmärrä, että se on vain yksi osa. Dopamiini on puro, joka tarvitsee järven – serotoniinin, oksitosiinin ja endorfiinien järven. Kun kaikki virtaa yhteen, löydämme jotain, mikä todella kestää.”
He istuivat hiljaa, jokainen omien ajatustensa vankina. Tähtien valo alkoi heijastua järven pintaan, mutta se ei kysynyt heiltä lupaa. Pavlik potkaisi kiveä ja mutisi jotain, mitä kukaan ei kuullut. Kamau laski puhelimensa, ja Landon vilkaisi pulloa mutta ei tarttunut siihen. John vain istui paikallaan, katsellen pimeyteen kuin tietäen, että tämä ilta ei ollut vielä heidän viimeisensä.
