Aurinko roikkui taivaalla kuin laiska vartija, kuuma ja väsynyt. Kylän aukio oli hiljainen, ilma painostava kuin olisi ollut sademetsässä ilman puiden suojelua. John nojasi tornin kiviseen seinään, savuke sormissaan, ja katseli kylää, joka oli kuin kokoelma unohdettuja lupauksia ja hajonneita haaveita. Katot keikkuivat eri tasoissa, ikkunat vinossa kuin humalaiset.
Pavlik potkaisi kiveä ja murahti. “Miten hitossa te pystytte tähän? Yksi tupakka silloin tällöin – fine. Mutta kun minä lyön vetoa, se ei lopu koskaan. Yksi veto lisää, aina yksi lisää. Ja sitten ihmettelen, miksi rahaa ei ole edes kahvikuppiin.
John otti pitkän vedon tupakastaan ja puhalsi savun ulos kuin olisi halunnut tehdä siitä patsaan. “Tämä on vain tupakka. Minä poltan, kun haluan. Jos en halua, en polta. Yksinkertaista.”
Kamau naurahti kuivasti, melkein itselleen. Hän istui kivellä, kännykkä kädessään, vaikka verkkoa ei ollut mailla halmeilla. “Sinun tupakkasi ei pompi näyttöön eikä sen jälkeen tarjoa kymmentä muuta tupakkaa kaveriksi. Minä en voi edes avata tätä hemmetin kapistusta ilman, että se muistuttaa, kuinka paska olen. ’Katso noiden elämää, katso heidän unelmiaan. Mikä sinä olet?’ Se sanoo sen suoraan kasvoille.”
John pyöritti päätään ja paiskasi tupakan maahan. “Heitä se paska jokeen, jos se syö sinut. Tai käytä sitä, mutta omilla ehdoillasi. Ei niiden ehdoilla.”
Landon hörppäsi juomaansa – jotain, joka oli varmasti vahvempaa kuin vettä. “Minä voin lopettaa milloin tahansa”, hän mutisi ja katseli maata. Hänen katseensa kiersi heidän kasvojaan, mutta kukaan ei sanonut mitään. Kaikki tiesivät, ettei hän uskonut itsekään omiin sanoihinsa.
John hymähti, melkein säälistä. “Lopeta valehtelu itsellesi. Se on pahempaa kuin yksikään ryyppy.”
Landon laski pullonsa hitaasti maahan. “Helppo sanoa sinulle, joka aina hallitset kaikkea.”
John naurahti matalasti, ääni karhea kuin hiekkapaperi. “Hallitsen? Ei kukaan hallitse kaikkea. Minä vain tiedän, missä minun rajani kulkee. Ei mikään vie minua mukanaan, ei edes tämä.” Hän potkaisi maassa lojuvaa tupakkaa.
Kamau vilkaisi puhelintaan ja sitten taivasta, joka näytti liian kirkkaalta heidän synkille ajatuksilleen. “Mistä tiedät, että et ole koukussa? Ettet vain ole huijannut itseäsi ajattelemaan niin?”
“Koska minä voin jättää sen. Aina. Jos tuntuu, että en voi, tiedän olevani pulassa”, John vastasi ja nojautui rennommin tornin seinää vasten. “Kysymys on siitä, teetkö jotain siksi, että haluat, vai siksi, että sinun on pakko. Siinä ero. Kaikki alkaa siitä, että lakkaat valehtelemasta itsellesi.”
Pavlik potkaisi kiveä uudelleen, tällä kertaa lujemmin. “Helppo sanoa. Jos minä jätän vedonlyönnin, mitä helvettiä teen? Tyhjää, sitäkö? Ei mitään?”
John katsahti häntä terävästi, mutta hänen äänensä pysyi tyynenä. “Jos et kestä tyhjää, sinulla ei ole mitään hallintaa. Pitäisi oppia seisomaan hiljaisuudessa. Vasta sitten tietää, onko vapaa vai ei.”
Aurinko hiipi hiljaa alaspäin, nauraen porottaessaan rännejä keltaiseksi, kuin se olisi kussut niihin. Hiljaisuus laskeutui heidän ympärilleen, mutta sen paino oli nyt kevyempi.
Landon rikkoi lopulta hiljaisuuden. “Hyvä on. Yksi askel. Tänään juon tämän pullon loppuun. Huomenna katsotaan.”
Kamau laski puhelimen syliinsä ja henkäisi syvään. “Ehkä yksi ilta ilman vertaamista. Yksi ilta, jossa en selaa muiden elämää.”
Pavlik potkaisi kiveä vielä kerran, mutta nyt kevyesti. “Ehkä jätän vedonlyönnin väliin. Ainakin täksi illaksi.”
John ei sanonut mitään. Hänen katseensa liikkui heidän kasvoillaan, ja hän nyökkäsi hitaasti, kuin olisi antanut hiljaisen siunauksen. Hän nojasi jälleen tornin seinää vasten ja mietti mielessään: “Näinköhän onnistuvat.”
