Aurinko paistoi matalalta, maalaten maiseman pehmeillä kultaisilla sävyillä. Järvi kimalteli kuin unelma, ja pihapuiden oksat keinuttivat lehtiään rauhallisessa tuulessa. John istui vanhan kivitalon portailla, katsellen, kuinka päivän valo taittui illaksi. Hänen seurassaan olivat Pavlik, Kamau ja Landon – jokainen omissa mietteissään, mutta samalla läsnä toisilleen.
Pavlik nojasi kivimuuriin, katse maassa. Hänen mielensä harhaili toisaalla, ja vaikka hänen olemuksensa oli vakaa, silmissä oli jotain, mikä kieli sisäisestä levottomuudesta.
“Ajattelen joskus Annaa”, Pavlik sanoi yhtäkkiä, äänessään epäröintiä. “Hänen hymynsä. Se oli… kuin kevään ensimmäinen päivä.”
Kamau kohotti katseensa Pavlikiin. “Anna – se nainen torilta?” hän kysyi, mutta hänen äänensä oli ystävällinen, ei utelias.
Pavlik nyökkäsi. “Hän puhuu tavalla, joka saa unohtamaan kaiken muun. Mutta sitten on Sofia. Hän on… kuin myrsky. Kaunis, mutta arvaamaton. En tiedä, miten joku voisi valita myrskyn ja kevään välillä.”
Landon, joka istui hieman etäämmällä, naurahti pehmeästi. “Ehkä sinun ei tarvitse valita. Ehkä he kumpikin ovat osa jotain suurempaa – jotain, mitä et vielä täysin ymmärrä.”
Pavlik katsoi Landonia, hymyillen kulmiensa alta. “Entä sinä? Kenestä sinä unelmoit, Landon?”
Landon siemaisi juomastaan ja hymyili. “Hän on kirjastonhoitaja. Ei sillä, että olisin käynyt kirjastossa paljon, mutta hänellä on tapa katsoa kirjoja, kuin jokainen olisi aarre. Ja hänen hymynsä – se on kuin runo, joka jää mieleen.”
“Onko hänellä nimi?” Kamau kysyi varovasti, äänessään pientä pilkettä.
“Helena”, Landon vastasi. “Mutta hän ei tiedä, että minä tiedän hänen nimensä.”
John nauroi hiljaa, ääni matalana ja lämpimänä. “Oletko koskaan puhunut hänelle syvällisemmin, vai jäätkö vain katselemaan kaukaa, kuin varjo hyllyjen välissä?”
Landon kohautti harteitaan. “Ehkä minä puhun. Sitten kun olen valmis.”
Kamau nojasi taaksepäin ja katseli taivasta, jossa ensimmäiset tähdet alkoivat syttyä. “Minä en haaveile”, hän sanoi hiljaa. “Minä ajattelen ihmisiä, jotka ymmärtävät hiljaisuuden. Kuten John. Tai se puuseppä metsässä, Michael. Hänellä on tapana veistää puuta niin kuin olisi osa sitä. Kun katselen häntä, maailma tuntuu pysähtyvän.”
John nosti katseensa Kamauhun, mutta ei sanonut mitään. Hänen katseensa kertoi kaiken – hyväksyntää, rauhaa, ystävyyttä. Hetki venyi hiljaisuudessa, mutta se ei ollut tyhjä, vaan täynnä tarinoita, joita kukaan ei vielä ollut kertonut.
Lopulta Pavlik rikkoi hiljaisuuden. “Tiedättekö, joskus mietin, voiko olla vapaa, jos on rakastunut.”
John hymyili, mutta hänen hymyssään oli melankoliaa. “Todellinen rakkaus ei sido, Pavlik. Se vapauttaa. Mutta se vaatii rohkeutta. Rakkaus ei ole pelkkä tunne – se on päätös. Päätös olla läsnä, antaa ja ottaa vastaan.”
Landon kääntyi katsomaan häntä, silmissään pohdintaa. “Mutta miten tietää, milloin on valmis rakastamaan?”
John nojasi taaksepäin ja katsoi taivasta. “Kun ei enää pelkää menettää itseään toisen rinnalla. Kun ymmärtää, että rakkaus on samalla itsenäisyyttä ja yhteyttä. Vapaus ei tarkoita yksinäisyyttä – se tarkoittaa sitä, että valitsee olla osa jotain suurempaa, ilman että menettää itseään.”
Hiljaisuus laskeutui jälleen heidän ympärilleen, mutta tällä kertaa se oli täynnä toivoa. Aurinko oli laskenut, ja tähdet valaisivat kylää. Pavlik ajatteli Annaa ja Sofiaa, Landon näki mielessään Helenin hymyilevän, ja Kamau kuuli mielessään Michaelin vasaran rytmin puuta vasten. John katseli heitä kaikkia, ja hänen sydämensä täyttyi rauhasta.
“Ehkä itsenäisyys ja rakkaus eivät ole vastakohtia”, Pavlik sanoi lopulta. “Ehkä ne ovat kaksi puolta samasta asiasta.”
John nyökkäsi. “Juuri niin.”
