Aurinko nousi laiskasti, kuten aina. Taivas oli yhtä aikaa oranssi ja vaaleanpunainen, ja sen sävyt näyttivät unohtuneen maalarin kädestä puoliväliin tehtyä työtä. Tietäjien majapaikka oli hiljainen, mutta John oli jo hereillä. Hän oli aina ensimmäinen ylhäällä – ei siksi, että olisi erityisen ahkera, vaan koska uni pakeni häntä tavalla, jota hän ei osannut selittää. Paljaat jalat astelivat maan viileyttä vasten, ja tupakasta jäi tuhkainen maku suuhun. Hän poltti harvoin, mutta aamuisin joskus, kun ilmassa oli liikaa hiljaisuutta ja ajatuksia.
Puutarhassa hän poimi marjoja puukulhoon, jonka hänen äitinsä oli antanut. Kulho oli halkeillut, mutta silti rakas. Jokainen marja putosi kulhoon tarkasti, ja hänen liikkeensä olivat hitaita ja rauhallisia, aivan kuin hän olisi osa puutarhaa. Metsä ympärillä hengitti tarinoitaan, ja John kuunteli niitä, ei korvillaan, vaan jossain syvemmällä, ehkä palleilla.
Kun hän palasi tupaan, Pavlik nojaili pöytään, hiukset pörrössä kuin harakanpesä. Hänellä oli päässään yhä eilisen urheiluvedonlyönnin pettymyksen jälkeinen tuhru, vaikka hän piilotti sen hymyyn.
”Taasko sinä olet ensimmäisenä hereillä?” Pavlik haukotteli leveästi. ”Joku päivä voitan sinut tässäkin, mutta en tänään. Vedonlyönti pitää hereillä, kun häviää liikaa.” John hymähti ja asetti marjat pöytään. ”Aamu on mahdollisuus,” hän sanoi. ”Ei sillä ole väliä, mitä tapahtui eilen. Tänä aamuna voit aloittaa uudestaan.”
”Joo, mahdollisuus hävitä lisää,” Pavlik vastasi ja kaatoi itselleen kahvia, joka oli palanut pohjaan. Häntä ei haitannut.
Nurkkapöydässä istui Kamau, joka ei ollut irrottanut katsettaan puhelimensa ruudusta tuntiin. Hänen sormensa selasivat loputtomia kuvia, vertailivat hänen elämäänsä muiden vääristynyttä täydellisyyttä vastaan. Hän nyökkäsi hajamielisesti ja sanoi: ”Aamu on paras hetki, jos ymmärtää, että jokainen uusi alku on mahdollisuus. Mutta miten aloittaa, kun muut ovat jo pitkällä?” Hänen äänensä särähti kuin vanha levy.
”Aloita sieltä, missä olet,” John vastasi. ”Ei sillä ole väliä, missä muut ovat. He valehtelevat kuitenkin.”
Toisaalla Landon seisoi keittiön ovelta nojaten karmiin, vatsa vähän ulospäin, ja hymyili väsyneesti. Edellisen illan viini oli yhä hänen hengityksessään. Hän oli juonut liikaa – kuten yleensä. ”Jos aamu on mahdollisuus, miksei kukaan koskaan kerro siitä illalla?” hän kysyi naurahtaen.
John vain pudisti päätään. ”Ilo ei löydy pullosta, Landon. Se löytyy siitä, mitä teet, kun olet selvä. Mutta kukin tavallaan.”
Myöhemmin heidän matkansa vei Noahin puutarhaan. Matkalla he pysähtyivät kirjastolle, jossa Helena oli järjestelemässä kirjoja vapaapäivänään. Hänen hiuksensa valuivat hartioille auki, ja ne näyttivät hunajalta auringonvalossa. Hän oli nainen, jonka olemus sai Landonin unohtamaan kaiken.
”Painavatko nuo kirjat paljon?” Landon kysyi hymyillen omaan veijarimaisen tapansa. Se oli keino, jolla hän yritti kätkeä ihailunsa, mutta Helena näki sen läpi.
”Painavatko unelmat?” Helena vastasi ja katsoi häntä suoraan silmiin. ”Eivät. Ne avaavat ovia, muttei sulle.” Sitten hän jatkoi matkaansa, jättäen Landonin seisomaan paikalleen hämmentyneenä.
”Ovet ja unelmat,” Landon mutisi itsekseen. ”Tästä tulee hyvä laulu. Tai ainakin toinen pullo viiniä.”
Kun he saapuivat Noahin puutarhaan, he löysivät paikan, joka oli täydellinen kaaoksen ja järjestyksen liitto. Kukat kasvoivat riveissä, mutta niiden takana rikkaruohot tanssivat vapaasti. Noah itse seisoi keskellä, eikä hän sanonut paljon, mutta hänen läsnäolonsa riitti.
Tietäjät huomasivat rinteellä työskentelevät marjanpoimijat. Heidän hymynsä olivat leveitä, ja työ näytti sujuvan kuin tanssi. Kamau katsoi heitä pitkään ja sanoi hiljaa: ” kumma juttu ettei noita toisia vituta kun osa laiskottelee.”
”Täällä ei ole tuntipalkkoja,” Noah sanoi. ”Jokainen saa sen, mitä ansaitsee. Ei mitään enempää, ei mitään vähempää.”
John nyökkäsi. ”Tuntipalkat ovat huijausta. Ne palkitsevat sen, että seisot paikallasi, eivätkä siitä, mitä saat aikaan. Täällä jokainen tietää arvonsa, ja se riittää.”
Kun keskustelu hiljeni, John nousi. Hän sytytti toisen tupakan, vaikka tiesi, ettei se ollut hyväksi. ”Mihin sinä olet menossa?” Pavlik kysyi, yrittäen kuulostaa välinpitämättömältä.”Eliaksen luo,” John vastasi. ”Hän ei kerro, mitä tehdä, mutta jokainen hänen sanansa on kuin kipinä. Se odottaa hetkeä, jolloin sytyttää jotain.”
John kääntyi ja katsoi heitä kaikkia hetken ennen kuin lähti. ”Kun ihminen tekee asioita, jotka tuntuvat omilta, oppii muilta ja jakaa ilonsa, asiat ovat hyvin. Mutta liian moni on unohtanut ilon ja leikkisyyden. Ne toimivat vain, kun olet rehellinen itsellesi etkä esitä liian tärkeää. Ja jos olet rehellinen itsellesi, hulluttelet myös selvin päin, etkä vain kännissä. Ja tämä oli sinulle Landon sillä eilisillan leikkisyytesi kusta tiskialtaaseen ei naurattanut meitä muita.”
Kaikki hörähtivät silti nauramaan, kai se sitten oli hauskaa.
John nyökkäsi hitaasti, aivan kuin olisi kiittänyt heitä heidän olemassaolostaan, ja lähti kohti kylän laitamia.
Pavlik katsoi hänen peräänsä ja huokaisi. ”Aina hänellä on joku Elias tai joku vitun Satori. Ehkä minä vain juon tämän kahvin ja vedän parit vedot.”
