Aurinko nousi verkkaisesti, kuin se olisi maalannut taivaan huolellisesti jokaista oranssia ja vaaleanpunaista sävyä myöten. Tietäjien majapaikka oli hiljainen, mutta John oli jo hereillä. Hän ei liikkunut kiireellä, vaan kuin olisi osa ympäristöä. Hänen paljaat jalkansa tunsivat maan viileyden, ja raikas tuulenhenkäys hyväili hänen kasvojaan, aivan kuin maailma olisi kuiskannut hiljaisia tervehdyksiä. Hän kulki puutarhansa läpi kohti metsän laitaa, ja jokainen askel oli kuin harkittu tanssi. Hän poimi marjoja puukulhoon, jonka hänen äitinsä oli kerran lahjoittanut – yksinkertainen, mutta täynnä muistoja.
Metsä ympärillä hengitti tarinoitaan hänen mukanaan, ja John pysähtyi hetkeksi. Hän sulki silmänsä ja antoi ajatusten tyyntyä. ”Ensimmäinen tunti määrittää koko päivän,” hän ajatteli hiljaa. ”Keho ja mieli on herätettävä yhdessä – lempeästi.”
Kun hän palasi tupaan, Pavlik nojasi keittiön pöytään ja venytteli. Hänen silmänsä olivat yhä uniset, mutta hänen hymynsä oli leikkisä.
”Sinä taas,” Pavlik sanoi haukotellen. ”Ehkä jonain päivänä herään ennen sinua. Jos se ei olisi niin vaivalloista. Ihailen kyllä tapaasi herätä noin pirteänä.”
John hymyili ja asetti marjat pöytään. ”Aamu on mahdollisuus, myös sinulle,” hän sanoi. ”Jokainen päivä alkaa uudestaan, mutta se ei odota, että olet valmis. Se pitää itse tehdä valmiiksi.”
Kamau, joka istui ikkunan ääressä ja katseli kaukaisuuteen, käänsi katseensa. Hänen äänessään oli pehmeää pohdintaa: ”Aamu on ystävä sille, joka ymmärtää, että jokainen hetki kantaa uutta alkua.”
Pavlik vain naurahti, kaatoi itselleen kahvia ja vastasi: ”Vai ystävä. Minä kutsun sitä kärsivällisyyden testiksi.”
Heidän päivänsä suunta oli Noahin puutarha, mutta matkalla he pysähtyivät kirjastolle. Siellä Anna seisoi portailla, käsissään vanha kirja, jonka kansista aika oli tehnyt kauniin hauraat. Pavlik näki hänet ensimmäisenä. Hänen sydämensä löi hetkeksi nopeammin, mutta hän yritti näyttää huolettomalta, kun astui askeleen eteenpäin.
”Anna,” hän sanoi, ja äänessä oli juuri oikea määrä toivoa. ”Miten olisi kahvit joskus?”
Anna käänsi katseensa häneen ja hymyili – ohikiitävän hetken ajan, kuin aurinko pilvien takana. ”Kahviloissa käyminen on niin… tavallista,” hän sanoi hitaasti. ”Ehkä kirjallisuuslukupiiri olisi enemmän minun mieleeni.”
Pavlik ei osannut vastata heti. Hän katseli, kuinka Anna kääntyi ja asteli sisään, jättäen jälkeensä hennon vaniljan tuoksun. Hän mutisi hiljaa itselleen: ”Ehkä seuraavassa elämässä ymmärrän, miten naiset ajattelevat.”
Hänen ajatuksensa siirtyivät hetkeksi myös Sofiaan, tummaan ja säteilevään naiseen, johon hän oli törmännyt eilen torilla. Sofia oli hymyillyt hänelle tavalla, joka sai ajan pysähtymään. Pavlik antoi itsensä unelmoida: he kävelivät yhdessä, ja Sofian katse kertoi enemmän kuin sanat koskaan pystyisivät. Se oli lyhyt hetki, mutta Pavlik kantoi sitä mukanaan kuin salaisuutta.
Samaan aikaan Landon oli törmännyt Helenaan kirjaston sisällä. Helenan vaaleat hiukset laskeutuivat hartioille kuin silkki, ja hänen olemuksensa oli yhtä aikaa itsevarma ja unelmoiva. Landon seisoi hänen edessään, yrittäen pitää itsensä kasassa.
”Painavatko nuo kirjat paljon?” hän kysyi, äänessä ripaus huumoria ja ripaus liian imelää hunajaa.
Helena nosti katseensa häneen, ja hänen hymynsä oli pehmeä mutta tarkka. ”Painavatko unelmat? Eivät. Ne avaavat ovia.”
Landon jäi hetkeksi paikalleen, katsellen hänen peräänsä, kun hän käveli pois. ”Ovet ja unelmat,” hän mutisi. ”Rakastan tuota naista.”
Noahin puutarha oli kuin tanssi – kukat kasvoivat riveissä, mutta niiden takana rikkaruohot keinuivat vapaasti, osa luonnon omaa orkesteria. Noah seisoi keskellä, ja hänen olemuksensa oli vakaa mutta lämmin, aivan kuin hän olisi aina tiennyt heidän tulevan.
Rinteellä työskentelevät marjanpoimijat naurattivat Kamauta. Hän katseli, kuinka ilon rytmi tarttui heihin kaikkiin. ”On kuin heidän hymynsä veisaisivat laulua, jonka sanat eivät kuulu,” hän sanoi hiljaa.
Noah katsoi häntä hymyillen ja vastasi: ”Täällä työ ei ole pakkoa. Se on osa elämää, kuten hengitys. Jokainen löytää oman rytminsä – ja tanssii sillä.”
John nyökkäsi. ”Täällä on helppo olla hyvä työntekijä, sillä palkka tulee tekemisestä, ei paikallaolosta. Jokainen löytää paikkansa, ja jokainen tekee sen ilolla.”
Kun keskustelut olivat hiipuneet, John vilkaisi kelloaan ja nousi. ”Minne sinä menet?” Kamau kysyi, äänessään aavistus huolta, sillä hän ei halunnut Johnin katoavan. Kamau ei ollut varma, miksi hän tunsi näin, mutta se oli lämmin, hiljainen kaipuu.
”Eliaksen luo,” John vastasi. ”Hän on viisas mies, ja hänen sanansa ovat kuin kipinöitä. Ne odottavat oikeaa hetkeä sytyttääkseen jotain uutta.”
Kamau katsoi häntä pitkään, äänessään pehmeä helpotuksen kaiku: ”Ehkä mekin olemme täällä oppiaksemme sinulta, John.”
John hymyili, katse täynnä rauhaa. ”Kun ihminen tekee asioita, jotka tuntuvat omilta, kuuntelee muita oppiakseen ja jakaa ilonsa, asiat ovat hyvin. Ilo ja leikkisyys eivät kuulu vain lapsuuteen – ne ovat osa jokaista hetkeä, joka elää totuudessa.”
Hän pysähtyi hetkeksi, nyökkäsi kiitollisena, ja lähti kylän laitamille, auringon valaisemaan polkuun.
Tietäjät jäivät katselemaan hänen peräänsä. Heidän ympärillään laskeutui hiljaisuus – ei tyhjyytenä, vaan täynnä lämpöä ja odotusta. Jokainen heistä tunsi rakkauden olevan lähellä – sen pehmeän, hiljaisen kosketuksen, joka kuiskasi heidän nimiään.
