Tämä jakso vie meidät hetkeen, jossa aamun valo ei ole vain päivän alku, vaan kutsu ajatella, miten aloitamme jokaisen päivän ja annamme sille merkityksen. Se muistuttaa, että päivän ensimmäiset hetket voivat olla täynnä rauhaa, läsnäoloa ja keveyttä – jos valitsemme niin. Johnin tapa herätä ja lähestyä uutta päivää antaa meille pienen esimerkin siitä, kuinka aamun energia voi kantaa pitkälle.
Aurinko nousi verkkaisesti, maalaillen taivaalle oransseja ja vaaleanpunaisia sävyjä. Tietäjien majapaikka oli hiljainen, mutta John, joka asui talon toisessa päässä, oli jo hereillä. Hän liikkui hiljaa ja oli kuin osa ympäristöä, hänen paljaat jalkansa tunsivat maan viileyden ja kasvoille puhalsi raikas tuulen henkäys. Hän kulki puutarhansa läpi, kohti läheistä metsän laitaa, ja keräsi marjoja puukulhoon joka oli lahja hänen äidiltään. Jokainen poimintaliike oli yhtä tarkoin harkittu kuin hänen askeleensa. Puutarhan hiljaisuus hengitti hänen mukanaan, ja metsä kuiskasi tarinoitaan hänen askeleidensa rytmiin.
John pysähtyi hetkeksi, sulki silmänsä ja hengitti syvään. ”Ensimmäinen tunti määrittää koko päivän,” hän ajatteli. ”Keho ja mieli on herätettävä yhdessä, ei kiireellä, vaan lempeästi.”
Kun hän palasi tupaan, Pavlik nojaili keittiön pöytään haukotellen.
”Taasko sinä? Joku päivä minä aion herätä ennen sinua – jos se ei olisi niin vaivalloista.” John hymyili ja asetteli marjat pöytään. ”Aamu on mahdollisuus. Jokainen päivä alkaa uudestaan, eikä se odota, että olet valmis, se pitää sinun itse tehdä valmiiksi.”
Kamau kuunteli hiljaa ja nyökkäsi hyväksyvästi. ”Aamu on ystävä sille, joka ymmärtää, että uusi alku löytyy jokaisesta hetkestä.” Pavlik pyöritteli silmiään ja kaatoi itselleen kahvia. ”Vai ystävä… Minä kutsun sitä kiduttajaksi.”
Päivän suunnitelma oli selvä – he lähtisivät Noahin puutarhaan. Noah oli puutarhuri, jota jokainen kyläläinen arvosti, John mukaan lukien. Siksi hän halusi ehdottomasti, että tietäjät tapaisivat hänet.
Matka kylän laitamille keskeytyi kirjaston kohdalla, sillä he tapasivat kyläläisiä, jotka piirsivät omilla olemuksillaan sävyjä tietäjien kulkueeseen, etenkin Landoniin ja Pavlikiin.
Anna, hillitty nainen, johon Pavlik oli törmännyt markkinoilla, seisoi kirjaston portailla, kädessään vanha kirja, jonka kannet olivat kuluneet vuosikymmenten saatossa. Pavlik huomasi hänet ensimmäisenä ja otti askeleen eteenpäin.
”Anna, miten olisi kahvit joskus?” hän kysyi toiveikkaasti, yrittäen kuulostaa huolettomalta.
Anna katsoi häntä, ja hymy häivähti hänen kasvoillaan, kuin varjo pilven takana.
”Kahviloissa käyminen on niin… tavallista,” Anna sanoi hitaasti, ikään kuin makustellen sanaa, joka ei oikein istunut hänen maailmaansa.”Ehkä kirjallisuuslukupiiri olisi enemmän minun mieleeni.” Pavlik jäi hetkeksi sanattomaksi, mikä ei ollut hänelle tavallista. Hän seurasi Annan poistumista ja mutisi hiljaa:”Ehkä seuraavassa elämässä ymmärrän, miten naiset ajattelevat.”
Toisaalla Landon tervehti Helenaa, vaaleaa naista, jolla oli pitkät, reilusti hartioiden yli laskeutuvat hiukset. Hän oli törmännyt Helenaan kirjastossa ja se oli saanut Landoninkin tutustumaan kirjallisuuteen. Syy tähän innostukseen oli kirjaston henkilökunnassa, tarkemmin sanottuna siis Helenassa. Helenan hiukset olivat nyt poikkeuksellisesti auki, koska hänellä oli vapaapäivä. Landon, lyhyehkö ja hieman pyylevä, seisoi hänen edessään, täynnä omaa hyväntuulista veijarimaisuuttaan.
Helenalla oli kädet täynnä kirjoja, ja Landon aloitti keskustelun omaperäisesti: ”Painavatko ne paljon?” hän kysyi nauraen samalla ihaillen Helenan kauniisti laskeutuvia hiuksia. Helena pysähtyi, ja hänen katseensa pehmeni. ”Painavatko unelmat? Ei. Ne avaavat ovia, eivät tuo painoa hartioille.” Landon jäi hetkeksi miettimään sanoja, mutta Helena ehti jo jatkaa matkaansa, jättäen Landonin mutisemaan itsekseen: ”Ovet ja unelmat… Tästä tulee hyvä laulu.”
Noahin puutarha oli täydellinen järjestyksen ja kaaoksen yhdistelmä. Kukat kasvoivat riveissä, mutta niiden takana rikkaruohot kiemurtelivat vallattomasti. Noah seisoi puutarhansa keskellä, ja hänen olemuksensa oli vakaa mutta lämmin – kuin hän olisi aina tiennyt heidän tulevan.
Tietäjät vastasivat Noahin toivotukseen, mutta heidän katseensa kohdistui läheiselle rinteelle, jossa marjanpoimijoita kuhisi kuin muurahaisia. Kamau huomioi kaksi asiaa katsellessaan kuhinaa: sen ilon, millä poimijat työtään tekivät, ja sen, miten se tarttui häneenkin, vaikka välimatkaa oli satoja metrejä. Hän myös huomasi, että osa teki selvästi enemmän kuin muut.”On kuin heidän hymynsä veisaisivat laulua, jonka sanat eivät kuulu, mutta sävel jää soimaan,” Kamau sanoi hiljaa.
Sitten hän jatkoi kuuluvammin,”kuinka on mahdollista, että kaikki tuolla rinteellä ovat niin iloisia, vaikka osa tekee paljon enemmän kuin toiset?”
”Täällä ei ole tuntipalkkoja,” Noah vastasi, kun he olivat istuutuneet lepotuoleihin. ”Jokainen saa palkkansa tehdyn työn mukaan. Se on reilua.”
John nyökkäsi. ”Tuntipalkat ovat keksintö, joka palkitsee läsnäolosta, ei panoksesta. Täällä hyvä työntekijä arvostetaan siksi, mitä hän tekee, ei siksi, kuinka kauan hän seisoo paikallaan.”
Noah hymyili ja lisäsi: ”Reiluus ei tarkoita, että kaikille jaetaan saman verran. Se tarkoittaa, että jokainen saa mahdollisuuden – ja löytää tiensä, joka tuntuu oikealta.”
Kun keskustelut puutarhassa olivat hiipuneet, John vilkaisi kelloaan ja nousi.
”Minne sinä menet?” Pavlik kysyi uteliaana.
”Menen Eliaksen luo. Hän ei opeta minulle, mitä tehdä, mutta jokainen hänen sanansa on kuin Satori – oivallus, joka odottaa oikeaa hetkeä avautuakseen,” John vastasi rauhallisesti.
Tietäjät katsoivat toisiaan kummissaan. ”Onko täällä vielä joku, joka voi opettaa sinua?” Kamau kysyi epäuskoisena. John hymyili. ”Opettajia löytyy kaikkialta. Elias on kuitenkin erityinen. Hän ottaa jokaisen vieraan vastaan, ei opettaakseen, vaan oppiakseen. Hän ymmärtää, että jokainen kohtaaminen kasvattaa sekä oppilasta että mestaria. Haluaisin jonain päivänä olla hänen kaltaisensa.”
Kamau katsoi Johnia syvälle silmiin ja vastasi kiitollinen ja lämmin kaiku äänessään:”Mehän olemme tulleet luoksesi, vaikka se ei ollut suunniteltua.”
John vastasi rauhallisesti:”Olen kiitollinen siitä. En tosin tiedä miksi lähditte matkalle, Halusitteko jotain enemmän? Voin kertoa että silloin tulitte väärään paikkaan. Elämässä ei ole kyse siitä, että saisit enemmän vaurautta, kauneutta tai voimaa. Kyse on siitä, että löydät tietoisuuden siihen, mitä sinä haluat oikeasti tehdä.”
Hän jatkoi vielä: ”Kun ihminen tekee asioita, jotka todella tuntuvat omilta, kuuntelee muita oppiakseen, jakaa omaa osaamistaan ja iloitsee yhdessä muiden kanssa, asiat ovat hyvin. Liian moni toimii kuitenkin toisin, tekemisessä ei ole iloa, toimitaan kuin leikkisyys kuuluisi vain lapsuuteen. Tällöin he valehtelevat sekä itselleen että muille, sillä jokainen kaipaa iloa ja leikkisyyttä elämäänsä. Moni sallii itselleen leikkisyyden vain päihtyessään, vaikka ilo ja leikkisyys voisivat olla osa arkea, selvin päin. Mutta nyt minun täytyy mennä. Elias odottaa – ja ehkä minä opin taas jotain uutta, vaikka en sitä vielä tiedä.” John nyökkäsi hitaasti, kuin kiitollisena heidän katseistaan, ja lähti.
Tietäjät katsoivat hänen peräänsä, kun hän katosi kylän laitamille. Aurinko oli jo korkealla, ja taloon laskeutui hiljaisuus, joka ei tuntunut tyhjältä, vaan täyteen ladatulta.
Miten sinä aloitat päiväsi? Onko jotain pientä, mitä voisit lisätä aamuusi, jotta se tuntuisi enemmän mahdollisuudelta kuin kiireeltä?
