Torin mukulakivet olivat halkeilleet ja likaiset, kuin elämä olisi hionut niitä liikaa. Yhdessä kulmassa lojui litistynyt muovipullo, ja jossain kauempana makkarakoju sylki ilmoille savua, joka ei saanut ketään nälkäiseksi. Pavlik seisoi nojaamassa torikojuun ja katseli ohi kulkevia ihmisiä kuin olisi harkinnut, pitäisikö hänelle tänään riittää leipä vai myös jotain muuta.
”Onko täällä aina näin pirteä tunnelma, vai olenko se vain minä?” Kamau kysyi, samalla kun istahti ruosteiselle puutuolille, joka narisi vaarallisesti hänen allaan. Hän ei kiinnittänyt siihen huomiota, vaan tuijotti puhelintaan, pyyhkäisi kerran näyttöä ja huokaisi raskaasti. ”En ymmärrä, miksi aina vertaan itseäni näihin tyyppeihin. Jokainen postaa vain täydellisiä hetkiä. Siinä ei ole mitään iloa, mutta siinä olen minä – etsimässä itseäni muiden kautta.”
”Ei sinun tarvitse etsiä mitään,” Landon sanoi, mutta hänen äänessään ei ollut tukea vaan tylsistymistä. Hän istui kojun reunalla, yrttikimppu toisessa kädessä ja toisella heilutellen lähes tyhjää viinipulloa. ”Ilo löytyy pullon pohjalta, jos osaat katsoa oikein.”
Pavlik virnisti ja kohotti kulmiaan. ”Vai sieltäkö se löytyy? Minä luulin, että se löytyy, kun tietää voittavansa.” Hän ojensi kättään torikojusta ostamansa pullon suuntaan. ”Taidan lyödä vetoa siitä, kumpi meistä löytää ilon ensin.”
Kamau ei nostanut katsettaan puhelimesta. ”Se riippuu siitä, miten lasket. Ilo on suhteellista. Kuten kaikki muukin.”
John saapui paikalle, tupakka suussaan, mutta ei vielä sytytettynä. Hän ei polttanut usein, mutta silloin kun poltti, se oli ele, ei nautinto. Hän jäi seisomaan ryhmän vierelle, katsellen heitä kuin kaukaista maisemaa. ”Tässä te istutte, jokainen omien paheidensa kanssa, mutta kukaan ei naura.”
Landon laski viinipullonsa maahan ja pyyhkäisi suutaan, vaikkei siihen ollut jäänyt mitään. ”Ehkä nauru on niille, jotka eivät tiedä parempaa.”
”Tai pahempaa,” John vastasi kylmästi ja istahti Kamaun viereen. Tuoli narisi jälleen, ja Kamau kohotti katseensa hetkeksi puhelimestaan. Hän katsoi Johnia kuin odottaen, että tämä sanoisi jotain merkityksellistä. Mutta John vain tuijotti eteensä, ja hiljaisuus venyi.
”Muistatteko Busainin?” Pavlik kysyi yllättäen ja nojasi taaksepäin niin, että hänen tuolinsa melkein keikahti. ”Hän olisi voinut olla parempi, jos olisi keskittynyt. Jos olisi edes yrittänyt näyttää siltä, että yritti.”
John sytytti tupakan hitaasti, veti savua keuhkoihinsa ja puhalsi sen ulos yhtä verkkaisesti. Hän ei edes vilkaissut Pavlikia, kun vastasi: ”Busain ei tarvinnut yrittämistä. Hän vain oli. Sinä et koskaan ymmärrä sitä, koska yrität liikaa.”
Pavlik katsoi Johnia hetken, ja hänen kasvoilleen nousi hapan virne. ”Ehkä siksi en juossut, vaan jäin tänne torille teidän kanssanne.”
Kamau naurahti kuivasti. ”Oletko varma, että jäit tänne meidän takiamme? Vai siksi, ettei ollut paikkaa, mihin mennä?”
Landon nyökkäsi hitaasti, pyyhkien samalla likaa kengän kärjestään. ”Me ollaan kaikki vähän kuin tämä tori. Kauniilla säällä täynnä elämää, mutta heti kun sade tulee, jokainen vetäytyy takaisin jonnekin, missä kukaan ei näe.”
”Mutta eikö siinä olekin se juttu?” Kamau kysyi ja nosti katseensa puhelimestaan ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Hän nojasi tuolillaan taaksepäin, tuoli narisi, ja hänen mieleensä nousi muisto ladossa vietetystä kesästä. Hän oli kaatunut siellä kerran – tai joku oli kaatanut hänet, kuka niitä muisti. ”Me tullaan aina takaisin. Tähän samaan torille, näiden samojen ihmisten luo. Paheinemme ja puutteinemme. Ja välillä joku nauraa.”
Sofia, joka oli seisonut hieman syrjässä, hymyili vinosti ja astui lähemmäs. ”Eikä kukaan tiedä, kuka aloittaa sen naurun. Ehkä se olet sinä, Pavlik, pullovesinesi. Tai Kamau ja hänen loputon someselailunsa.”
Landon ojensi viinipullonsa Pavlikille, joka otti sen vastaan kulmat koholla. ”Mitä tämä on?” Pavlik kysyi.
”Jaan ilon, kun sitä kerran pyysit,” Landon vastasi, ja hänen äänessään oli sekä ivaa että jotain muuta, jotain pehmeää.
Pavlik heilutti pulloa ilmassa kerran ja laski sen sitten torin laidalle. Hän vilkaisi Landonia ja virnisti. ”Noh, viinitranssendenssi. Näinkö sinä meidät taivaaseen viet?”
Landon kohautti olkiaan. ”Tuskin. Mutta ei teitä parane tänne helvettiinkään jättää yksin. Kuka sitten nauraisi teidän jutuille?”
Kaikki naurahtivat yhteen ääneen. Myös Landon vaikkei tiennyt mitä Pavlikin sanat tarkoittivat. Hän myönsikin sen tokaisten, ” Voi paska, nauran teidän kanssanne itselleni, vaikken tiedä tuon taivaallista viinitransusta.” Tämän sanottuaan muut ulvoivat ja yskähtelivät kuin nälkäiset sudet, haukattuaan liian suuren palan maatuneesta hirvestä.
Pyyhittyään naurunkyyneleet silmäkulmistaan, Kamau nappasi itsestään selfien ja totesi, ” tulipa hyvä kuva, kerrankin. Ehkei iloa kannata ajastaa vain aurinkoisiin päiviin vaan kai sitä pitäisi pyrkiä porukalla iloon, vaikka sataisi miehiä”, hyräillen yhtä Wether Girlsien kappaletta.
John nousi ylös, pudotti tupakkansa maahan ja tallasi sen kengänpohjallaan. ”Se, että nauratte edes kerran, on jo enemmän kuin tarpeeksi. Jos ette ole vielä tajunneet, ilo ei ole mikään palkinto. Se tapahtuu silloin, kun ei yritä olla liian tärkeä.”
John katseli heitä hetken hiljaa, kunnes puhui tyynellä mutta terävällä äänellä: ”Juuri siksi tuo litku maistuu monelle liikaa.”
”He yrittävät ja esittävät olevansa tärkeitä ja tehokkaita, mutta ilman hymyn häivää. Ja koska jokainen kaipaa iloa ja kepeyttä, vauhtia haetaan tuosta halvasta pahanmakuisesta litkusta.” Hän käänsi katseensa kohti toria, jossa joku kumartui kahden euron pullonsa ylle. ”Rikkaammat tyypit tekevät saman tempun, mutta maksavat jostain vielä pahemman makuisesta litkusta pienen omaisuuden.”
Pavlik nauroi kuivasti ja heilutti pulloa ilmassa. ”Ehkä tämä onkin meidän polttoaineemme. Eikö se riitä, että juomme sitä, kunhan emme ota sitä vakavasti?”
John hymähti, ja hänen ilmeensä pysyi muuttumattomana. ”Joka päivä pitäisi osata nauraa ja pelleillä ilman mölyjuomaa. Ilo ei tarvitse pulloa pysyäkseen pystyssä.” Hän kääntyi Landoniin ja jatkoi: ”Mutta onneksi sinä et kuulu tämän ilottelun ensimmäiseen sukupolveen. Toivottavasti olet kuitenkin siinä viimeisessä.”
Landon katsoi Johnia pitkään, eikä hänen kasvoillaan näkynyt minkäänlaista reaktiota. Sitten hän nyökkäsi hitaasti ja virnisti leveästi. ”Ehkä niin. Mutta tämä mölyjuoma on tehnyt minusta aivan riittävän hauskan – ainakin omasta mielestäni.”
Torin hälinä jatkui heidän ympärillään, mutta heidän pieni piirinsä oli täynnä hiljaisuutta, joka ei tuntunut tyhjältä. Kamau nojautui eteenpäin ja katsoi heitä jokaista vuorollaan. ”Ehkä me vain olemme tällaisia. Mutta se ei tarkoita, että meidän pitäisi jäädä tällaisiksi.”
John ei vastannut, mutta hänen katseessaan oli jotain hyväksyvää, kun hän nousi ja käveli hitaasti pois. Pavlik heilutti Landonin ojentamaa viinipulloa kerran ilmassa ja laski sen sitten torin laidalle. Kukaan ei sanonut mitään, mutta torille jäi jälki – ei vain askelista, vaan hetkistä, jolloin kaikki olivat läsnä, karuine totuuksineen ja harvinaisine nauruineen.
