Tämä jakso avaa ajatusta siitä, että eikö elämässä ole lopultakin kyse juuri tästä – hetkistä, joissa ilo saa meidät tuntemaan, että olemme osa jotain suurempaa. Hetkistä, joissa nauru ja yhdessä tekeminen muistuttavat meitä elämän keveydestä mutta myös sen vahvuudesta.
Aurinko oli kiivennyt korkealle kirkkaalle taivaalle, valaisten torin, jonka mukulakivet kiilsivät kuin vasta lakaistut. Ilmassa tuoksuivat tuoreet leivät, yrttikimput ja jonkin kojun paistamat omenat. Pavlik asteli torin halki kevyin askelin, nauttien markkinapäivän levottomasta ilosta. Tämä päivä oli erilainen – se ei ollut vain ostoksia ja keskusteluja, vaan lupaus jostakin, mitä hän ei vielä osannut nimetä.
Hänen huomionsa kiinnittyi leipäkojun luo. Kaksi naista seisoi eri puolilla tiskiä: toinen tyylikkään hillitty, vaalea, ja hänen eleensä kuin tarkkaan harjoiteltuja; toinen tummatukkainen, mystinen, kuin jokainen hänen liikkeensä olisi samalla lupaus ja arvoitus. Pavlik tunsi outoa vetoa pysähtyä.
”Hyvää huomenta,” Sofia sanoi pehmeästi. Hänen katseensa viipyi Pavlikin kasvoilla, eikä hänen hymynsä ollut täysin suora. Hän oli pitelemässä leipää, mutta hänen eleensä oli enemmän arvioiva kuin kiinnostunut ostamisesta. ”Mikä tuo noin tyylikkään herran tänne näin aikaisin?”
Anna kohotti kulmiaan ja katsoi Sofiaa kuin yrittäen arvioida hänen tarkoitusperiään. ”Eikö markkinapäivä olekin kaikille sama – mahdollisuus löytää jotain uutta?” Hän kääntyi Pavlikin puoleen ja hymyili hillitysti. ”Etsitkö sinä tänään mitään erityistä?”
Pavlik naurahti ja risti käsivartensa. ”Ehkä olen vain leivän perässä, mutta mitä jos törmäänkin johonkin suurempaan?” Hän katsoi molempia naisia vuorotellen, mutta tunsi samalla pienen hämmentyneen jännityksen heidän välillään.
Kun Pavlik lausui kevyen vastauksensa, torin hälinä tuntui hetkeksi etääntyvän. Ympärillä ihmiset liikuskelivat kiireettömästi, heidän askeleensa mukautuen markkinapäivän rauhalliseen rytmiin. Leipäkojun tuoksut sekoittuivat ilmassa paahdettujen pähkinöiden ja sitruunankuorien makeuteen.
Pavlik tunsi auringon lämmön harteillaan, sen säteet leikittelivät hänen varjonsa kanssa mukulakivillä. Hän katseli vaaleaa naista, kuinka hän puhui myyjälle hillityllä mutta ystävällisellä äänellä. Hänen kätensä liukuivat kevyesti korien ylitse, ja hänen eleensä tuntuivat kuin osa jonkinlaista näkymätöntä tanssia. Tummempi taas seisoi toisella puolella, nojaten hieman taaksepäin, aivan kuin hän olisi antanut torin virrata ympärillään eikä koskaan olisi osa sitä.
Vaikka Pavlik oli tavannut naiset vasta hetki sitten, hänestä tuntui kuin olisi päässyt heidän kanssaan syvään yhteyteen. Vaalea nainen, Anna edusti hänelle järjestystä ja kauneutta, joka muistutti täydellisesti solmittua rusettia – huolellinen, ajateltu ja aavistuksen koskematon. Tummenpi naisista, Sofia taas oli kuin meri – houkutteleva, arvaamaton ja yhtä aikaa syvä ja lähellä. He eivät voisi olla enempää toistensa vastakohtia, ja juuri se sai Pavlikin miettimään, miten erilaisia tapoja oli olla olemassa.
Sofia heilautti hiuksiaan ja ojensi Pavlikille leipää. ”Kokeile tätä. Se on vähän kuin minä – tumma, täynnä yllätyksiä.”
Anna naurahti, mutta hänen hymynsä oli hillitympi. ”Pavlik, ehkä sinun pitäisi valita jotain kevyempää. Elämässä ei aina tarvitse etsiä yllätyksiä.”
”Ehkä minä olen päivän paras yllätys,” Pavlik heitti ja tarttui molemmista leivistä kiinni, pitelemättä kumpaakaan pidempään kuin hetken. ”Ottaisin molemmat, jos vain voisin.”
Sofia nauroi ääneen, ja hänen naurunsa oli täynnä itsevarmuutta. Anna puolestaan katsoi Pavlikia arvostelevasti, mutta hänen silmäkulmassaan pilkahti huvittuneisuus.
”Sinä kyllä osaat pitää ihmiset varpaillaan,” Anna sanoi. ”Mutta pidä huolta, ettet itse kompastu tuohon ylimääräiseen itseluottamukseesi.”
Samassa Kamau lähestyi heitä, pieni puulaatikko täynnä veistoksia käsivarsillaan.
Kun keskustelu soljui, Kamau ilmestyi heidän luokseen puulaatikko käsivarsillaan. ”No mutta, Pavlik, oletko sinä täällä perustamassa faniklubia?” hän virnisti, ja hänen katseensa liukui Annasta Sofiaan. ”Voin liittyä mukaan, mutta vain jos minut valitaan sihteeriksi.” Nauru kevensi hetkessä ilmapiiriä. Sofia nauroi ääneen, ja Anna vastasi hillityllä mutta lämpimällä hymyllä.
”Tiedätkö, Pavlik,” Kamau sanoi, ”jos et varo, joudut kohta valitsemaan, kumpi vie sydämesi – vai molemmat?”
Heidän keskustelunsa kääntyi urheiluun, kun Pavlik muisti, että torilla myyjät olivat puhuneet paikallisesta urheiluhistoriasta. ”Tämä kylä on urheilukansaa,” hän totesi. ”Muistan lukeneeni, että yksi kaikkien aikojen parhaista pikajuoksijoista tuli täältä.”
”Busain,” Kamau nyökkäsi, hänen silmissään välähti lämmin muisto. ”Hän oli kuin kävelevä ilo. Ei sellainen, joka vain puskee kivien läpi, vaan sellainen, joka hypähtää kevyesti niiden yli – hymy huulillaan.” Hänen eleensä ja liikkeensä kertoivat tarinan jo etukäteen. ”Olen valmiina,” ne sanoivat. ”Eikä minun kannata hukata energiaa puhisemalla, vaan nauttia ja jakaa iloa.”
Landon lisäsi innokkaasti: ”Hänestä todellakin huokui energiaa, joka tarttui yleisöön. Tuntui, että vaikka hän kuinka jakoi hymyään, lämpöään ja iloaan katsomoon, hän sai yleisöltä takaisin sitä monin verroin. Kun hän juoksi, näytti siltä, ettei hän oikeastaan yrittänyt juosta – hän vain liiti. Hän sai kaikki ympärillään tuntemaan, että hekin voisivat lentää.”
John hymyili ja katsoi ryhmää. ”Urheilussa, kuten elämässäkin, me etsimme sitä täydellistä tunnetilaa. Rento kuin virtaava joki, iloinen kuin kevään ensimmäinen kukka, mutta valpas – kuin ampiainen, joka on valmis iskemään oikealla hetkellä. Se tunne tekee huipulle pääsemisestä mahdollista.”
Kamau nyökkäsi. ”Mutta se ei ole vain yksilöissä. Miettikää joukkueita. Kun peli kulkee, tunnelma on täynnä iloa. Pelaajat halailevat ja kannustavat toisiaan nauraen. Mutta heti, kun tulee vaikea hetki, ryhmä menettää energiansa, pelaajat vetäytyvät kuoreensa ja alkavat fokusoitua liikaa. Näyttää siltä kuin jokainen odottaisi jonkun joukkueesta vapauttavan heidät.”
John jatkoi: ”Täällä me päätimme muuttaa sen. Aloimme luoda ilmapiiriä, joka mahdollisti ilon palaamisen nopeasti. Rentouden ja tehon suhde löytyi heti, kun se hetkeksi unohtui. Kun jännität tai puristat liikaa, osa lihaksistasi on turhaan aktiivisena, eikä niistä ole apua, kun tarve vaatii. Siksi opimme keskittymään voittamisen halun sijaan tekemisen rentouteen ja iloon – myös epäonnistumisten hetkellä. Onnistuminen vaatii iloa ja tekemistä – ei vain alussa ja lopussa, vaan jokaisella askeleella.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen Landon nosti yrttikimppunsa ja julisti: ”Kun yhdistämme energiamme ja kuljemme samaan suuntaan, siitä tulee suurempi kuin osiensa summa.”
Pavlik, Kamau, Landon, John ja naiset katsoivat toisiaan, ja heidän naurunsa täytti torin. John lausui vielä yhden ajatuksen, joka jäi leijumaan heidän ympärilleen: ”Ilo on kuin valo – se kirkastuu vain, kun se jaetaan.”
Tuo aurinkoinen markkinapäivä ei ollut vain kohtaamisia ja kaupankäyntiä. Se oli muistutus siitä, että nauru, ilo ja yhdessä tekeminen ovat elämän ydintä – kevyttä kuin hattarapilvet mutta vahvaa kuin kallio.
Tuleeko sinulle mieleen hetkiä, jolloin voisit kääntää haastavat tilanteet nopeammin tunnetilaan, joka palvelee niin sinun kuin muidenkin tekemistä paremmin?
