Aurinko nousi vuorten takaa hitaasti, kuin olisi itsekin miettinyt, onko valmis aloittamaan uuden päivän. Kylä heräsi rauhalliseen tahtiin, ja tammen varjo kylän keskustan laidalla kutsui jälleen tietäjiä kokoon. John istui jo paikallaan, katseessaan tyyneys, joka syntyy siitä, kun ihminen hyväksyy maailman keskeneräisyyden. Pavlik ja Kamau olivat juuri saapumassa, molemmat omalla tavallaan valmiita uuteen päivään. Landon hoiperteli paikalle viimeisenä, kantaen mukanaan edellisen illan liian monia kysymyksiä – ja juomia.
Tammen alla oli tänä aamuna enemmän väkeä. Mukaan olivat liittyneet kylän asukkaita – naisia ja miehiä, joiden hymy oli avoin mutta katseessa pilkahteli varautuneisuutta. Täällä oli vierailijoita, ja kyläläiset halusivat tietää, millaisia he olivat.
“Hyvinvointi on kuin tuo tammi”, John aloitti, rikkoen hiljaisuuden. “Se vaatii vahvan juuriston, jotta se voi seistä suorana myrskyissä. Mutta se ei voi kasvaa ilman, että se kurottaa oksansa kohti valoa.”
Pavlik istui rennosti, mutta hänen katseensa vaelteli tammelta muihin puiden alle saapuneisiin. Hänen huulilleen nousi pieni hymy, kun hänen silmänsä kohtasivat nuoren naisen, joka istui hieman kauempana. Hänellä oli vahvat, elämää nähneet kädet ja levollinen olemus. Pavlikin ajatukset harhailivat tammen juurista jonkin aivan muun tasapainon suuntaan.
Kamau nojasi tammen runkoon, puhdistaen mieltään kaikesta ylimääräisestä. “Mutta entä jos emme tiedä, mistä aloittaa?” hän kysyi. “Jos meillä ei ole valoa, jota kohti kurkottaa?”
“Se on silloin yksinkertaista”, vastasi yksi kylän miehistä, joka oli istahtanut heidän lähettyvilleen. “Silloin pysähdyt. Hengität. Kuulet, mitä ympäristö kertoo. Maailma antaa aina vihjeitä, kun olemme hiljaa.”
Landon nauroi, vaikka ehkä vähän liian kovaa. “Kuulostaa kauniilta, mutta eikö elämä ole sotkuista? Jos vain pysähtyy, voi jäädä paikoilleen. Pitää tehdä virheitä, kokeilla kaikkea – se on tasapainoa.”
John kohotti katseensa Landoniin, mutta ei sanonut mitään. Silloin nainen, joka istui lähellä Pavlikia, puhui. Hänen äänensä oli pehmeä mutta vahva. “Jos elämä on sotkuista, miksi emme yrittäisi tehdä siitä vähän vähemmän sekavaa? Kultainen keskitie ei tarkoita paikallaan pysymistä. Se tarkoittaa, että tiedämme, milloin mennä eteenpäin ja milloin pysähtyä.”
Pavlik hymyili hänelle. “Tiedätkö paljonkin kultaisesta keskitieltä?” hän kysyi, katseessaan jotain kevyttä mutta ei väheksyvää.
“Kenties”, nainen vastasi, eikä hänen hymynsä hälvennyt. “Tai ehkä vain tiedän, että vähemmän on joskus enemmän.”
Kamau, joka oli kuunnellut tarkasti, nyökkäsi. “Kohtuus. Se taitaa olla tasapainon avain.”
Kyläläiset nyökkäsivät, ja yksi miehistä, joka oli selvästi kokenut elämän karheammat puolet, lisäsi: “Kohtuus ei ole heikkoutta. Se on voimaa tietää, milloin jokin riittää.”
Landon naurahti taas, tällä kertaa hiljempaa. “Kohtuus ei ole minun vahvuuteni”, hän sanoi. “Mutta ehkä voisin yrittää. Mistä te kaikki aloititte?”
“Rytmistä”, John vastasi. “Jokaisella asialla on aikansa. Työllä, levolla, ilolla, surulla. Kun antaa asioille niiden tilan, elämä alkaa virrata kuin itsestään.”
Kamau sulki hetkeksi silmänsä, ja kun hän avasi ne, hänen katseensa oli levollisempi. “Se kuulostaa yksinkertaiselta, mutta tiedän, että se ei ole helppoa.”
“Ei olekaan”, nainen Pavlikin viereltä sanoi. “Mutta jos pysyt kuuntelemassa tarpeeksi pitkään, huomaat, että sisälläsi on ääni, joka tietää. Se ei huuda, se kuiskaa.”
Pavlik nojasi hieman lähemmäs häntä, mutta säilytti rennon asenteensa. “Ja mitä se ääni kertoo sinulle?”
Nainen hymyili vinosti. “Että joskus pitää myös uskaltaa astua ulos varjoista ja kohdata aurinko.”
John katseli tätä hetkeä, joka ei ollut suunniteltu mutta tuntui kuitenkin täydelliseltä. “Tasapaino ei ole vain omaisuutta, se on lahja. Ei vain meille itsellemme, vaan myös kaikille, jotka kohtaamme. Kun olemme harmoniassa, annamme muille tilaa löytää omansa.”
Landon katsoi tammen oksia, jotka ulottuivat kauas mutta olivat silti syvään juurtuneet. Hän ei sanonut mitään, mutta hänen hymynsä oli muuttunut pehmeämmäksi. Pavlik huomasi, että hän ei ollut enää yhtä levoton. Kamau istui hiljaa, mutta hänen hengityksensä oli rauhallista ja rytmikästä.
Aurinko nousi yhä korkeammalle, ja kyläläiset alkoivat valmistautua markkinoihin. Mutta tammen alla vallitsi hetken ajan sellainen rauha, joka syntyy, kun ihmiset kokoontuvat jakamaan ajatuksiaan, pelkäämättä olla keskeneräisiä.