Aurinko nousi vuorten takaa hitaasti, kuin olisi halunnut varmistaa, ettei kukaan nukkunut tätä hetkeä ohi. Kylän yllä leijui eilisen sateen tuoksu ja torin laidalla tuuli pyöritteli kuivuneita lehtiä. John seisoi kivisellä portaallaan ja imaisi syvään tupakasta. Hän tiesi kyllä, mitä kaikki siitä ajattelivat, mutta jokin hänessä halusi pitää kiinni tästä yhdestä paheesta. Kamau istui viereen ja näppäili kännykkäänsä.
“Taasko sinä selaat sitä?” John kysyi.
Kamau kohautti harteitaan. “Vain vähän. Haluan nähdä, mitä maailmalla tapahtuu.”
John puhalsi savut ulos hitaasti. “Et sinä sieltä mitään löydä. Sama maailma täällä kuin siellä – täynnä ihmisiä, jotka eivät tiedä, mitä tekevät, mutta teeskentelevät tietävänsä.”
Landon ilmestyi kulman takaa, hiukan huojahdellen, mutta yritti naamioida sen reippaaksi kävelyksi. “Huomenta, pojat. Missä Pavlik?”
“Veikkaan, että istuu taas pajalla yrittämässä saada paikalliset mukaan johonkin vedonlyöntiin,” Kamau mutisi näprätessään puhelintaan.
“Se äijä osaa keksiä panokset vaikka kivenheittoon,” John naurahti. “Mutta ainakin hän tekee sen rehellisesti – ei petä, eikä valehtele. Se on enemmän kuin monesta voi sanoa.”
Kylän keskusta alkoi heräillä. Pajasta kuului vasaran kalketta, ja torilla ihmiset asettelivat myyntipöytiä paikoilleen. John nyökkäsi kohti torin kuhinaa. “Tämä on syy, miksi me ollaan täällä. Katsokaa noita ihmisiä. Ne tietävät, miten pitää asiat yksinkertaisina, mutta silti toimivina. Täällä ei tehdä mitään turhaa.”
Landon sytytti oman tupakkansa ja nojautui kaiteeseen. “Turhaako? Kaikki, mitä minä tiedän, on turhaa. Osta, juo, unohda. Sama sykli jatkuu, kunnes ei ole mitään jäljellä.”
John vilkaisi Landonia. “Juuri siksi olet täällä. Katsotaan, voiko tämä kylä näyttää sinulle jotain muuta.”
Pavlik ilmestyi pajalta, pieni paperitollo kädessään. “Mulla on uusi idea,” hän aloitti, mutta John nosti kätensä pysäyttävästi.
“Ei nyt, Pavlik. Mennään katsomaan, miten tämä paikka toimii.”
He suuntasivat kylätalolle, jossa suuri yhteinen huone sykki elämää. Pöydillä oli kasveja ja korjattavia tavaroita, seinillä lasten piirustuksia. Kamau nosti katseensa puhelimestaan hetkeksi ja katseli ympärilleen. “Tämä paikka… se ei tunnu oikealta. Missä kiire? Missä paine?”
“Täällä kiire on turhaa,” John vastasi. “Kaikki toimii, koska kaikki tietävät roolinsa. Jokainen tekee sen, minkä osaa parhaiten, ja loput jätetään niille, jotka osaavat paremmin.”
“Mutta mitä jos joku ei tiedä, mikä se rooli on?” Landon kysyi, kulmat kurtussa.
“Sitten muut auttavat löytämään sen,” John vastasi. “Meillä ei ole varaa jättää ketään ulkopuolelle, mutta samalla emme vedä ketään mukana väkisin. Tämä ei ole utopia, Landon. Meillä on ongelmamme, mutta ainakin täällä tiedetään, että ne voidaan ratkaista yhdessä.”
Kamau istahti yhteen pöytään ja tarttui edessään olevaan kasaan papereita. “Entä nämä suunnitelmat? Näyttää siltä, että joku täällä käyttää enemmän aikaa miettimiseen kuin tekemiseen.”
John nyökkäsi. “Se on osa prosessia. Me suunnittelemme, koska tiedämme, että jokainen päätös vaikuttaa. Ei vain tähän päivään, vaan huomiseen ja ensi vuoteen. Kun päätämme jotain, se pysyy – ei siksi, että meidän on pakko, vaan koska se on oikein.”
Pavlik pyöritteli vedonlyöntikuponkiaan ja naurahti. “Kuulostaa siltä, että täällä ei tapahdu mitään spontaania.”
John virnisti. “Spontaanius on tervetullutta – kunhan se ei riko mitään, mitä ei voi korjata.”
He istuivat hetken hiljaa, kuunnellen kylätalon ääniä. Landon otti pitkän huikan vesipullostaan ja katsoi ulos ikkunasta. “Ehkä teillä on jotain, mitä meiltä muilta puuttuu. Mutta mitä tapahtuu, kun joku ei halua pelata sääntöjen mukaan?”
John nojautui taaksepäin ja katseli Landonia pitkään. “Silloin meidän on päätettävä, onko tämä oikea paikka hänelle. Mutta useimmiten ongelma ei ole paikka – se on ihminen itse.”
Kun he nousivat ja lähtivät takaisin torille, aurinko oli noussut korkeammalle. Kamau vilkaisi puhelintaan, Pavlik viilsi ilmaa uusilla panosideoillaan, ja Landon pisti tupakan huulilleen, muttei sytyttänyt sitä.
“Tämä kylä on ihan kiva,” Landon sanoi lopulta. “Mutta luulen, että te näette siinä enemmän kuin minä.”
“Ehkä siksi olet täällä,” John vastasi. “Et näkemässä, vaan oppimassa. Ei tämä paikka ole täydellinen, mutta se tietää, mitä se on. Ja joskus se riittää.”
