Kirjoitin jokin aika sitten Damokleen miekasta. Käynnissä olevat yleisurheilun EM-kisat ovat näyttäneet että keskustelua tästä aiheesta on hyvä käydä. Emme osaa pysähtyä miettimään mitä kaikkea on urheilijan suorituksen takana, onnistumisissa ja epäonnistumisissa. Ihmettelemme miksi maailma on nykyisin sotia täynnä vaikka olemme itse valmiita kivittämään oman maan urheilijat heikon tai epäonnisen suorituksen takia.
Oskari Mörö juoksi huikean juoksun 400m aidoissa. Hänen kanssaan haluaa koko Suomen yleisurheiluväki sekä myös innokkaat penkkiurheilijat kaveerata tällä hetkellä. Hän kuntoutui hankalan harjoituskauden jälkeen huippuvireeseen ja luulen että se johtui pitkälle siitä että hänen valmentaja Atte Pettinen, perhe ja muutama muu kannustivat häntä vaikeina hetkinä. He näkivät Oskarin halun menestyä ja tukivat häntä. Uskon että vaikka Oskari olisi kaatunut ensimmäiselle aidalle välieräjuoksussaan, tukea olisi noilta samoilta ihmisiltä löytynyt. Mutta olisiko muilta?
Haluan että pysähtyisitte ajattelemaan, montako urheilijaa kisoissa olisi jos kivittäisimme kaikki epäonnistumisien takia. Jos siis siirtäisimme jokaisen, yhdessäkin kilpailussa epäonnistuneen urheilijan suoraan turistiosastolle. Luulen että Suomessa ei olisi missään lajissa ainuttakaan urheilijaa, mutta meillä olisi kasvava joukko turisteja. Siis kasvua turistiosastolla tapahtuisi niin kauan kuin olisi niitä idealisteja, jotka kuvittelisivat onnistuvansa joka kisassa.
Ilkka Paanasta ja Supercelliä pidetään huikeana onnistumisena. Eikä syyttä. Heidän yrityksessään ei pelätty epäonnistumisia vaan sen nähtiin kuuluvan osaksi inhimillistä prosessia. Mikäli siis haluamme urheilunkin saralla nauttia onnistumisista, tulisi meidän tajuta tämä asia. Matkalla menestykseen joudumme kohtaamaan useita vastoinkäymisiä. Silti vaikka voittaisimme ne, ei ole varmaa että jostain löytyy japanialaisia jotka maksavat miljardin onnistuneesta ideastamme.
Voisimme pysähtyä miettimään millainen on tyylimme kasvattajana. Ohjeita ja kritiikkiä tulee kasvatuksessakin olla. Kaiken ei tietenkään pidä olla aina vain hienosti. Mutta miten suhtaudumme epäonnistumisiin ei siis hölmöön käytökseen. Sallimmeko itsellemme epäonnistumiset. Onko meidän annettu erehtyä.
Kannustakaamme siis urheilijoita vaikeinakin hetkinä. Se on mielestäni joka tapauksessa palkitsevampaa kaikille. Toki omaa pahaa oloa saa purkaa, onhan meillä sananvapaus. Toki ensiksi kannattaa miettiä mitä se kertoo meistä itsestämme.
