Ilta järven rannalla oli hiljainen, mutta siinä oli läsnäolon tuntua, joka ei tarvinnut sanoja. Pavlik istui suorana, selkä kuin taidokkaasti veistetty patsas, ja hänen katseensa harhaili järven pinnalla. Hän ei nähnyt veden kimalletta, vaan Sofian hymyn, joka oli jäänyt mieleen kuin lämmin muisto. Hänen mielessään Sofia käveli rantakivillä, paljain jaloin, kevyesti hymyillen, mutta samaan aikaan hänen vierellään istui Anna – hänen äänensä oli kuin tuulen kuiskaus, houkuttava ja rauhoittava. Kaksi niin erilaista, ja silti molemmat saivat hänen mielensä pysähtymään.
Kamau nojasi puunrunkoon, mutta hänen katseensa ei pysynyt järvessä. Se viipyi hetken Johnissa, jonka olemus oli niin rauhallinen, että se teki levottomaksi. Kamau ei ollut koskaan sanonut sitä ääneen, mutta Johnin varmuus veti häntä puoleensa tavalla, jota hän ei täysin ymmärtänyt. Hän mietti myös Michaelia, puuseppää, jonka työ oli yhtä aikaa vahvaa ja herkkää – kuin Michael itse. Ajatus Michaelista sai hänen mielensä rauhoittumaan, vaikka samalla se herätti kysymyksiä, joita hän ei ollut valmis kohtaamaan.
Landon istui vähän etäämmällä, mutta hänen ilmeensä oli pehmeä. Hän näki mielessään Helenan, kirjastonhoitajan, joka piti kirjojaan yhtä hellästi kuin lastaan. Hänen hymynsä oli hiljainen, mutta sen voima jätti jäljen. Landon ei ollut koskaan puhunut syvimmistä tunteistaan Helenalle, mutta hänen ajatuksissaan he olivat jakaneet jo kokonaisen elämän. Juuri nyt hän ei nähnyt tai muistanut, että maailmassa oli muitakin naisia – Helena oli tarpeeksi.
“Sinun pitäisi rentoutua, Pavlik”, John sanoi lempeästi, mutta hänen äänessään oli sävy, joka kutsui pysähtymään.
“Minä rentoudun treenaamalla”, Pavlik vastasi, mutta hänen äänensä oli hieman liian nopea, kuin hän olisi yrittänyt vakuuttaa itsensä. “Juoksemalla, puskemalla rajojani. Se pitää minut elossa.”
“Mutta tekee sinusta myös levottoman”, John vastasi, katsoen häntä suoraan silmiin. “Keho kaipaa liikettä, mutta se kaipaa myös lepoa. Eikä mikään lepo voi olla täydellistä, jos mielesi ei ole rauhassa.”
Pavlik katsoi järvelle, mutta hänen mielensä viipyi edelleen Annassa ja Sofiassa. Hänen leukansa kiristyi, mutta hän ei sanonut mitään. Johnin sanat kaikuivat liian lähelle totuutta.
“Entä minä?” Kamau kysyi, ääni hiljainen mutta täynnä kysymystä. “Minä en ole levoton kehoni takia, vaan siksi, että mieleni ei koskaan hiljene.”
John nyökkäsi hitaasti. “Serotoniini”, hän sanoi, ääni rauhallisena. “Se on hiljainen voima, joka ei vaadi sinulta mitään. Se ei työnnä sinua eteenpäin, vaan vetää sinut lähemmäksi itseäsi. Se tulee hetkistä, joissa annat itsellesi luvan vain olla – ilman vertailua, ilman odotuksia.”
Kamau sulki silmänsä ja hengitti syvään. Hän antoi järven tuulen koskettaa kasvojaan ja kuuli Michaelin vasaran rytmin mielessään. Se oli rauhoittavaa, kuin maailma olisi hetkeksi pysähtynyt. Hänen ajatuksensa viipyivät Johnin äänessä, matalassa karismassa ja rauhallisessa olemuksessa. Sillä hetkellä Kamau ei kaivannut mitään lisää – hän vain oli.
Landon rikkoi hiljaisuuden, mutta hänen äänensä oli pehmeä. “Minä tarvitsen ihmisiä. Mutta joskus tuntuu, että yhteydet ovat… ohuita. Kuin ne katoaisivat, ennen kuin ehdin tarttua niihin.”
John katsoi häntä pitkään, hymyillen lähes huomaamattomasti. “Oksitosiini. Se on aine, joka syntyy, kun tunnet olevasi osa jotain. Mutta se vaatii avoimuutta. Sinun täytyy uskaltaa olla haavoittuva – ja hyväksyä, ettei yhteys aina ole täydellinen.”
Landon kääntyi katsomaan järvelle, mutta hän näki Helenan. Hän näki heidän istuvan kirjaston ikkunan ääressä, jakamassa hiljaisia hetkiä, joissa ei tarvinnut sanoa mitään. “Ehkä se on se – avoimuus”, hän mutisi itsekseen.
Aurinko painui mailleen, ja järvi muuttui kultaisten heijastusten tanssikentäksi. Neljä ystävää istui lähekkäin, mutta jokainen omassa ajatuksessaan.
“Ja dopamiini?” Kamau kysyi lopulta, katsoen suoraan Johniin. “Mikä sen rooli on tässä kaikessa?”
John hymähti ja nojasi taaksepäin. “Dopamiini on puro. Se vie sinua eteenpäin, mutta se ei koskaan ole määränpää. Kun annat dopamiinin virrata serotoniinin, oksitosiinin ja endorfiinien kanssa yhteen, siitä tulee jotain suurempaa. Sitä kutsutaan tasapainoksi.”
Yön tähdet alkoivat syttyä yksi kerrallaan, ja hiljaisuus laskeutui järvelle. Jokainen heistä kantoi mukanaan ajatuksiaan – ja unelmiaan. Pavlik ajatteli Annaa ja Sofiaa, miettien, kuinka upeita molemmat olivat ja kuinka erilaisilta he tuntuivat. Landon näki mielessään Helenan hymyn, ja se riitti täyttämään hänen mielensä rauhalla. Kamau tunsi tässä hetkessä rauhaa, joka syntyi siitä, että hän ei kaivannut mitään lisää.
